Muotokuva uusissa kehyksissä
Turun Sanomat 2.11 2009 01:34:18
• Kati Neuvonen: Naku. Poesia 2009. 59 s.
Jos runoudessa on pakko käsitellä henkilökohtaista elämää, sen sattumuksia ja kipupisteitä, tehtäköön se samalla asenteella kuin Kati Neuvonen esikoiskokoelmassaan Naku. Traagisen hilpeänä proosallisena karnevaalikulkueena haitarin ja viulun säestämänä etenevä runoteos on raikasta luettavaa.
Tekstien maailma huojahtelee sadunomaisen, tunnustuksellisen, absurdin ja ihoa raapivan välitilassa. Runot avautuvat vaivattomasti mutta eivät kuitenkaan tyhjene heti. Teemojen ja luettavuuden puolesta Naku voisi houkutella lukijoikseen myös nuorempia ihmisiä kuin kuivakan akateeminen käsiterunous.
Kehysten reunoilla
Takakansi toteaa, että rakkaudesta on kysymys, tietenkin. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että naisena olemisesta on kysymys, tietenkin. Maailma kuitenkin luisuu niveliltään, eikä kyse ole perinteisestä naisesta, vaan – kuten alkuruno antaa ymmärtää – erilaisten kehyksien reunoilla elämäntaiteilevasta äkkiväärästä satuhahmosta, jonka ”pitäisi keksiä uudet säännöt”. Niitä kokoelmassa kartoitetaan.
Miesten ja naisten perinteisistä rooleista kurvataan päättömiin lopputuloksiin, mikä osoittaa hienosti näiden asetelmien näennäisyyden; ”paskasta” poikaystävästä tulee komposti ja ravinteikas puutarha. Välillä räävittömät vitsit livahtavat kainalopierukomiikan puolelle, mutta suurin osa hersyää tuoreena riitasointuna elämän traagisempien puolien kanssa. Etenkin kolmas osio tuo mukaan synkempiäkin sävyjä alati kuitenkin sopivasti vinoon spektriin: puhujalla on ”ranteet herkkiä vetoketjuja täynnä”.
Anarkistinen Peppi
Nakussa on monia absurdia huumoria helmasta nykäiseviä pikkutarinoita, kuten ensimmäisen, nuoren naisen ja tytönkin elämää kartoittavan osion kertomukset jalkapallokentän kokoisesta poikaystävästä tai museossa näytillä olevasta naisesta. Myös ruumiillisuuden vyyhti on runoudelle verrattoman tuttu kokemuksellinen teema kokoelmassa, mutta onneksi sitä käsitellään anarkistisemmin kuin tavallisesti, ja mukana ovat ”laastarit, ihokarvat, hiukset, hilse, ihomadot, ruvet, veret, kynnet” ja niin edelleen.
Naisen paikkaa etsitään virtaavien vetten sijaan kaupungin rapistuneista kinahmeista ja yksiön labyrinteista. Anarkistisen Peppi Pitkätossun asenteen aistii jo kokoelman nimestä, joka toki kiinnittyy runouden perinteeseen ihmisen esittämisestä alasti, mutta samalla karnevalisoi ajatuksen. Lopulta runouden symbolinen lintu kuitenkin johdattaa puhujan metsän kotiin. Ai niin, ja jos jäi epäselväksi mitä Naku oikeasti tarkoittaa, niin kerrottakoon se: ”Nimettömät Anastettujen Käsilaukkujen Uhrit”.
Ville-Juhani Sutinen