Runous syntyy googlen ja päiväunen välissä

Turun Sanomat 2.11 2009 01:30:37

• Poetiikkaa II. Toim. Vilja-Tuulia Huotarinen & Ville Hytönen. Savukeidas 2009. 105 s.

Runous pitää kirjallisuuden tietoisena itsestään. Runous etäännyttää sanataidetta suuresta yleisöstä ja pukee sitä korkean taiteen gloriaan, mutta myös väittelee muiden taiteiden kanssa.

Nykypäivänä runoilijat ovat poikkeuksellisen valmiita selittämään miten ja miksi he kirjoittavat juuri lyriikkaa. Osittain tämä johtunee nykykirjailijoiden akateemisesta taustasta. Poetiikkaa II sisältää seitsemän runoilijan selitykset siitä, mihin he ovat pyrkineet. Kirja on jatkoa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle esseekokoelmalle ja täydentää sitä hienosti. Niin erilaisia ja yllättäviä ovat selitykset sille, miksi sanottavansa on voinut pukea vain runoksi.

Jouni Tossavainen esimerkiksi selittää runouttaan runolla ja Marjo Isopahkala kertoo opettavaisen tarinan salavuoteudesta ”herra Poetiikan” kanssa.

Kokoelman kiinnostavin essee on Ville-Juhani Sutisen selitys siitä, miksi hän lopetti runouden tekemisen. Sutisen essee on ainoa kriittinen puheenvuoro ”hovirunoudesta”, lyriikan avulla itseään onnittelevasta taideinstituutiosta.

Ei lyriikan taantuminen sitä tarkoita, että runous olisi muuttunut tavoitettavan helpoksi kieleltään. Runoista on tullut koruesineen kaltaisia teoksina ja kokoelmina. Tai kuten Sutinen toteaa: nykyrunous on kuin kasvisvaihtoehto lihansyöjien pikaruokalassa. Vaikka runoilija pyrkisi poetiikkansa runtelemiseen, asioiden tahalliseen väärin tekemiseen, hänen teoksensa sijoitetaan valmiiseen avantgarden lokeroon.

Toisaalta runouden kuva- ja mittakieli, sanankäytön lyyrisyys, elää osana kaikkea viestintää. Google-vetoisessa viestimaailmassa tekstit tulvivat päälle, mutta runoilijan kannalta kyseessä on vain yksi väline lisää. ”Riittää kun pysyttelee vireessä koko ajan”, toteaa Karri Kokko , selainrunouden sepittäjä.

Sanatulvan keskellä runoilija pyrkii eksymään hallitusti, tulkitsee Riina Katajavuori . Hänen selityksensä runoudelle elämänasenteena on ”näennäisen helppouden” rakastamista lauseissa.

Vilja-Tuulia Huotarinen ei hänkään näe ”apparaattitietoisuutta” uhkaksi runoilijalle. Oma runo voi olla vastaus muiden taiteeseen. Roolirunoja voi Huotarisen mukaan käyttää semanttisten päiväunien jakamiseen lukijan kanssa. Näin runostakin tulee ”intiimi totuus joka perustuu kuviteltuun”. Roolileikki on tässä kirjassakin viety niin pitkälle, että mukana on essee kuvitteelliselta runoilijalta.

Ennemmin olisin kyllä lukenut puheenvuoron kuvitteelliselta lukijalta.

MARKKU SOIKKELI