Lintukodon arkea

Turun Sanomat 22.6 2009 02:28:09

• Arto Lappi: Lumiputous. Sammakko 2009. 90 s.

Japanilaisesta runoperinteestä esikoisestaan pitäen ammentanut ja sen ilmaisua hienovaraisesti laajentanut Arto Lappi jatkaa takuuvarman pikkurunouden äärellä asialleen omistautuneena, nöyränä maailman pienten ihmeiden edessä. Siinä oikeastaan kaikki, mutta koska tämä ei ole haiku, jatketaan.

Lumiputous yhdistelee Lapin aiemmista teoksista tuttuja elementtejä runon puhujan elämäntilanteen vilahdellessa taustalla viitteinä. Ohiliukuvat hetket tiivistyvät suorasukaisiin ja kuulaisiin säkeisiin, joiden takana piilee ympäripyöreä aavistus jostain johdattavasta, maailmaa pyörittävästä voimasta.

Teepussi-
syvällisyyksiä

Lapin runot ovat jonkinlaista nostalgista resignaatiota. Runominä muistelee kapinallisimpana tekonaan kuinka luki lapsena iltarukouksensa alasti. Muutoinkin lapsuus, sekä oma että uuden sukupolven, on teoksessa läsnä rasittuneen viattomuuskuvaston kautta. Myös kuolema on ikuisena teemana osa teosta. Runo vanhasta pariskunnasta, joka ei tarvitse kuin kulmakarvan liikahduksen yhteisymmärrykseen, kuvaa samalla koko teosta: ”vanha pari tarinoi / kenenkään huomaamatta.”

Runot ovat huomioita, jotka pyrkivät kohoamaan arjesta sen yläpuolelle, mutta metafysiikassa ei tunnu olevan sen enempää sisältöä kuin ohikiitävässä ajatuksessa tai Facebookin statuspäivityksessä. Toisaalta sellaista ei väitetäkään: pääosassa on elämän kokonaisuuden ymmärtäminen, mutta on hieman kiusallista, kun truistiset ”syvällisyydet” muistuttavat Liptonin teepussien tusinarunosia.

Ongintaa
ilman koukkua

Lappi ei tottele japanilaisten runomittojen kaikkia kamarisääntöjä, mutta asenne on usein niiden mukainen. Kuudennessa sikermässä palataan haikujen ja tankojen tuttuun luontoympäristöön klassisen kuvaston kera. Vaikka arki imureineen ja tiskeineen sekoittuu muihin runoihin, luonnon havainnointiin ei sotketa modernia maailmaa; on kuin nykyisyys olisi kuin taikaiskusta kaikonnut.

Tässä tiivistyykin eräs arkiherkän teoksen ongelmista: siinä nousee kyllä esiin joitain todellisuuden ongelmia ja puolustetaan konservatiivisia, sentimentaalisia arvoja, mutta mitään syvempää analyysiä ei tarjota. Suhde maailmaan on sama kuin erään runon kalamiehellä, joka onkii ilman koukkua ja saakin saaliikseen elämyksen. Tärkeintä on joutenolo ja tarkkailu. Symppis-lintukotoon pakeneminen ja sieltä runoilu ei kuitenkaan eskapismina ole paljon kesämökille karkaamista järkevämpi ratkaisu.

Joku voi tietysty kysyä: miksi pitäisikään?

VILLE-JUHANI SUTINEN