Sanna Karlströmin uusin runokokoelma kartoittaa tiedemies Harry Harlow’n elämää.

Sylinteriruumis superlonissa ja muita tarinoita rakkaudesta

Turun Sanomat 19.6 2009 02:32:00

• Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät. Otava 2009, 66 s.

EnsinUri Geller runokokoelman Päivänvalossa taustana, sitten simpansseja psykologisissa tunne- ja käyttäytymiskokeissaan julmasti kohdelleen tiedemiehen Harry Harlow’n elämä. Sanna Karlström tuntuu runoissaan viehättyneen arkipäivän ilmiöiden tarkasteluun taustanaan persoona ja kuriositeetti.

Ja mikäpä siinä: jos runouden on aina pakko puhua rakkaudesta voi sen ainakin tehdä tuoreesta näkökulmasta. Siinä Harlow’n tarina on maino: pinnallisesti tunteeton ja kylmä positivismin edustaja, joka pyrki määrittelemään kiintymyksen merkityksen ensin nisäkkäillä ja sen kautta myös ihmisillä.

Pelkistetyssä
koneistossa

Ikävä kyllä kaikki teoksen runot eivät yllä mainion kokonaisidean tasolle. Karlström kirjoittaa taiten ja harkiten, toisinaan julmasti, toisinaan herkästi, mutta kuten liian usein tietyn kehyksen kautta ilmaisunsa saavissa teksteissä, myös Harry Harlow’n rakkauselämän yksittäiset runot jäävät helposti melko häilyviksi. Lyyrisyys puhkeaa onneksi aika ajoin ilmi. Puhutteluineen ja henkilöhahmoineen teos muistuttaa kokonaisuuden tasolla pikemminkin jotain unenomaista, surrealistista näytelmää.

Tosin tietyt yksittäiset sattumat antavat sitten sitäkin enemmän, ja kun runot helähtävät, niistä tulee ”kirkkaaksi viritetyn kristallin ääni pelkistetyssä koneistossa”, jonkinlainen vastapaino Harlow’n kliinisyydelle. Tiedemies toteaa kvatitatiivisesti: ”Katsokaa aivojen sähköimpulsseja kun rakastetun kuvaa näytetään”, mutta Karlström osoittaa, että runoilijalle laadullinen ja vapaa ilmaisutapa on se impulssi, jota meidän pitää tarkastella loputtomiin pyrkiessämme selvittämään rakkauden merkitystä.

Kuka meistä
on koe-eläin?

Rakkaus on teoksen johtoteema. Sen ohella esiin eivät niinkään nouse Harlow’n tekemät kokeet, vaan tiedemiehen itsensä psykologia – on kuin Karlström olisi tehnyt hänestä tekstuaalisen koe-eläimen omille, luoville tutkimuksilleen. Runot antavat ymmärtää, että Harlow ei niinkään todistanut mitään rakkaudesta, vaan ihmislajin julmuudesta kietoessaan keinoemon ”sylinteriruumista superloniin”.

Tyypillinen luonnon ja koneen, rakkauden ja mekaniikan vastakkainasettelu nostaa aika ajoin päätään. Romanttinen myytti konepelosta tiivistyy Frankenstein-viittauksiin; Harlow on ”hullun tiedemiehen” inkarnaatio. Moniosaisen, hillityn teoksen rakenne on selkeä; toisinaan pysytään tarinan parissa ja toisinaan etäännyttään abstraktimpaan kuvailuun, jossa Harlow on lähinnä metaforan asemassa.

Yksittäisten tekstien heiveröisyydestä huolimatta kiinnostava teos, jonka epilogi kirkastaa kauniisti koe-eläin Harlow’n inhimillisen kolkkouden ja tunteiden perimmäisen käsittämättömyyden.

VILLE-JUHANI SUTINEN