Ironian viileä oppikirja
Turun Sanomat 31.7 2010 02:29:14
• Jukka Viikilä: Runoja II. Gummerus 2010. 137 s.
Tulevia kirjallisuushistorioita laadittaessa ei 2000-luvun kotimaista ”runobuumia” liene mahdollista käsitellä kattavasti vailla mainintaa ironian äkkiväärästä vallasta. Vaikka suomalainen runokenttä on viimeiset vuodet saanut aiheellisesti ylpeillä tyylien ja runousoppien moninaisuudella, tuntuu kielen vivahteiden kontrasteille rakentuva ironinen ote pesineen pysyvästi yhden jos toisenkin nykylyyrikon penaaliin.
Jukka Viikilän järjestyksessään toinen runoteos, näppärästi nimetty Runoja II, käy oppikirjamaisesta johdatuksesta kotimaisen nykylyriikan ironiaan.
Kokoelman viileän lakoninen puhe viiltää aiheesta ja aiheen vierestä paikoin hulvattomasti, paikoin pikkunokkelan sanailun puolelle lipsahtaen. Kieron itsetietoinen huumori määrittää myös kokoelman rakennetta, paksu teos vihjaa jo alkulehdillään olevansa ”intohimottoman pitkästymisen läpipääsemätön erämaa”.
Laaja tekstimassa jäsentyy näennäisen hajanaisena runojoukkona. Peräti neljääntoista erilliseen osastoon jaetun teoksen aihekavalkadi paisuu poikkeuksellisiin mittoihin ja viimeinen kasku murjaistaan sisällysluettelossa. Tehokkainta, suorastaan hirvittävää, tekstin iva on kokoelman loppupuolella kun terävään, valtaosaltaan säkeettömään ilmaisuun hiipii synkempiä sävyjä.
Kielen
negatiiveja
Viikilän kokoelman temaattisen hajaannuksen yhteennivojana toimii sikermästä toiseen samankaltaisena hahmottuva puhujaääni. Ääni kiilaa keskeytyksettä tekstin ja lukijan väliin, teoksen runot eivät esimerkiksi tarjoa niinkään puhdasoppisia runokuvia, vaan ennemminkin selostuksia kuvantapaisiksi vääntyvistä havainnoista.
Hämmentävät päättelyketjut ja runojen ajoittain listaava jäsentely erottuvat Viikilän lyriikasta omintakeisina ja tunnistettavina tyylikeinoina.
Jokin runojen puhumassa todellisuudessa tuntuu lisäksi olevan jatkuvasti pielessä. Kummallisen, häiritsevän logiikan valtaamat tekstit selittyvät teoksen kansitaidetta mukaillen kuin kielen negatiiveiksi, vastakarvaan kirjoitetuksi lyriikaksi: ”Haravoidessaan ilmakehän pohjaa se löysi ehjiä, päinvastaisia ja vaihtoehtoisia reittejä, näkymättömiä käytäviä, havaitsemattomia prosesseja, ovelasti varastoitunutta energiaa ja monia keinoja päästä käsiksi salattuihin raha- ja orjavirtoihin.”
Viikilän runojen ohjelmalliseen ironiaan sisäänkirjoittuva ongelma on tekstin tunnekylmyys. Kun runo ei edes pyri koskettamaan, se jää helposti etäiseksi.
Toisaalta teoksen terävä huumori on niin osuvaa ja ilmiöiden yhteismitattoman subjektiivisuuden puolesta sanaileva eetos siksi vakuuttava, että runojen viileyden hyväksyy osana omalakista kokonaisuutta.
Mutta onko Runoja II sittenkään hyvää kaunokirjallisuutta, omaäänistä, esteettisesti mielenkiintoista, eettisesti kestävää ja kenties jopa aikaansa nasevasti kommentoivaa? Aavistuksen verran ärsyyntyneenä, runojen kepeähkön ivan kenties hämäämänä on myönnettävä, että ainakin edeltävät kriteerit Viikilän kokoelma täyttää.
MIIKKA LAIHINEN