Kari Enqvist ei päästä lukijaa helpolla.

Elämä ja kuolema aineen ominaisuutena

Turun Sanomat 3.2 2010 01:29:27

• Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. WSOY 2009, 205 s.

Kosmologian professori Kari Enqvistin uusi kirja ei ole helppoa luettavaa. Eikä se johdu siitä, että mukana on taas viittauksia kvanttifysiikkaan sekä melko seikkaperäinen kuvaus atomipommin toiminnasta.

Vaikeutta lisää syvä henkilökohtaisuus. Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat kertoo Enqvistin vanhempien sairastumisesta ja kuolemasta. Muun muassa.

Kirjoittajan valintaa ei kuulemma ole ohjannut tarve tehdä surutyötä. Mieluummin Enqvist puhuu läheistensä elämänviivasta, jota hän hämmennyksellä katselee. Samalla luonnontieteilijän silmä kuitenkin osuu erilaisiin uskonnollisiin selityksiin, joilla ihmisiä lohdutetaan.

Enqvist itse ei ole tuntenut vetoa yliluonnolliseen sen jälkeen kun hän nuorena päätti olevansa panteisti. Tosin sekin taisi eräs keskenkasvuisen itsekkyyden laji, tutkija tuumaa. Tuntui jalolta kuvitella luonnolle jokin mystinen ja suurenmoinen ominaisuus.

Myös kristinusko on uskonnottomalle realistille pelkkä harhaoppi, eikä edes kovin terapeuttinen sellainen. Monen tapakristityn tavoin Enqvist kummastelee, millä oikeudella hautaan siunaava pappi venyttää ikävää tilaisuutta omaisten kärsimyksiä lisäten. Myös postiluukusta tullut Espoon seurakunnan juhlakirja ihmetyttää: mitä turvaa tai elämäntarkoitusta sisältyy teksteihin, joissa lähinnä toistuvat sanat ”ikävä ja murhe” tai ”pelko ja häpeä”?

Pitäisiköhän uskovaisten tutkituttaa päänsä?

Piispalle
terveen paperit?

Pidättyvänä herrasmiehenä Enqvist ei toki ehdota arkkipiispalle psyykenlääkitystä. Sen sijaan hän kertoo taas äidistään.

Syy äkillisiin kiivastumisiin ja harhakuvitelmiin löytyi viimeistään aivoja kuvantamalla, joka muuten on eräs kvanttifysiikan arkisista sovellutuksista. Sen ansiosta Alzheimerin taudin jättämät jäljet olivat silmin nähtävissä.

Ehkä myös uskonnollinen taipumus tai kokemus voidaan joskus nähdä aivokuoresta näyttöpäätteellä? Enqvist ei ota kantaa, vaan tyytyy havainnoivaan menetelmään.

Luvussa Jumalan teot kerrotaan viileään seikkaperäisesti millaiseen kiivailuun eri uskonkappaleiden harhakuvat ovat ihmistä ajaneet.

Terroritekojen ohella pysähdyttävin esimerkki on amerikkalainen fundamentalistisaarnaaja, joka kiitti Jumalaa tsunamista, koska se niitti niin monia syntisiä ruotsalaisia.

Satunnaisen lukijan mielestä tämä ei varmaan ollut sitä ”oikeaa” kristillisyyttä, mutta oikeista ja vääristä opeista saivarteleville Enqvist on yhtä tyly evoluutiobiologi Richard Dawkins: elävässä elämässä uskonto ei ole mikään tavoittamaton absoluutti, vaan sitä mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät. Piste.

Tiedemieheltä asenne on reilu. Ei kai atomipommikaan muutu epätieteeksi vain siksi, että kaikki eivät pidä sen seurauksista?

Kaikki
virtaa

Jos Enqvistin kirjaa oikein yksinkertaistaa, se kertoo maailmanhistorian julmista sattumista, joihin ei sisälly minkään ylimaallisen suunnitelman tarkoituksenmukaisuutta.

Lisäksi se kertoo todellisen selitettävyydestä, jonka perusluonne ei muutu vaikka jonkin asian todettaisiin olevan nykytiedon ulottumattomissa.

Meillä on tapana ajatella, että tuntemamme aineellinen todellisuus muodostuu lukuisista erilaisista seikoista, joista vaikkapa hiukkasfyysikko ymmärtää parhaiten atomaariset rakenteet ja mekaanikko polttomoottorin toiminnan. Joten miksi ylläpitää luuloa, että kaikki tuntematon muodostaa – tästä poiketen – yhden ja yhtenäisen henkimaailman, jonka mysteeriä seurakunnan pastori ymmärtää tiedemiestä tai taksikuskia paremmin?

Kolmas teema on moraali. Sitä uskonnot eivät suinkaan terävöitä, Enqvist päättelee. Ne ovat päinvastoin verukkeita, jotka saavat meidät vähättelemään pöyristyttävimpiäkin ihmisoikeuksien loukkauksia:

”Pojat ovat poikia, mullahit mullaheita.”

Tähän uskonnollisen ja uskonnottoman elämänkatsomuksen vertailu tavallaan päättyykin. Enqvist ei kerro, että hänen tapansa suhtautua vanhempien poismenoon olisi kirkon oppeja parempi. Hän ainoastaan kuvaa sen, ja yleensä aineen olemuksesta käsin katsottuna.

Kuvauksen mukaan fysiikka ei opeta odottamaan kuoleman kohtaamista. Kuolema on läsnä koko ajan elämän ja aineen virrassa, muutoksena.

Siksi myöskään sielu tai muut ihmisyyteen liitetyt pysyvät, aineettomat lohdukkeet eivät ole tehneet mainittavaa vaikutusta äidin Altzheimerin etenemistä seuraavaan poikaan.

Mieleen tunkevan sairauden edetessä omainen voi toki vaalia tämän hukattua, ”todellista” minää muistonaan, Enqvist arvelee, mutta tuntuisi oudolta tai loukkaavalta ajatella, ettei muuttunut ihminen ole enää yhtä todellinen kuin ennen.

Tässäkin on jo enemmän viisautta kuin kirjastollisessa hengellisiä elämäntaito-oppaita.

PUTTE WILHELMSSON