Salman Rushdie tarjoaa vankkaa eksotiikkaa.

Satu idästä ja lännestä

Turun Sanomat 31.1 2010 01:30:35

• Salman Rushdie: Firenzen lumoojatar. Suom. Arto Häilä. WSOY 2010. 382 s.

Keskiyön lapsilla paikkansa 1900-luvun lopun huippukirjailijoiden joukossa ansainneen Salman Rushdien viime vuosien tuotanto on ollut jokseenkin epätasaista. Ammattitaidon puutteesta ei silti voi puhua. Vastikään ilmestyneen Firenzen lumoojattarenkin joka sivulla näkyy kokenut kertoja, joka kutoo taidokkaan harkittua ja monimutkaista aikuisten satua.

Keltahiuksinen muukalainen saapuu kaukaisesta lännestä Intian suurmoguli Akbarin hoviin, Sikrin tarunhohtoiseen kaupunkiin. Velhonkonstit taitava Niccolò Vespucci herättää hovissa niin epäluuloa kuin ihastusta. Mikä röyhkeintä, outo länsimaalainen väittää nuoresta iästään huolimatta olevansa mahtavan hallitsijan setä. Kuin itse Sheherazade notkeakielinen Vespucci koukuttaa Akbarin päivä toisensa perään jatkuvaan tarinaan salatusta prinsessa Qara Közista ja omista sukujuuristaan.

Peilin
kaksi puolta

Tuhannen ja yhden yön tarinat eivät ole Rushdien ainut kirjallinen keskustelukumppani. Turinaan osallistuvat muun muassa vanhat ritariromanssit, Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit ja Orhan Pamukin Nimeni on punainen.

Jälleen kerran Rushdien teemoihin kuuluu idän ja lännen kohtaaminen, ja Firenzen lumoojatar löytää kahdesta kulttuurista lopulta hyvin vähän eroja. Firenzen ja Sikrin kukoistukset peilaavat toisiaan. Ihmisten hyveet ja paheetkin ovat pohjimmiltaan samoja kansallisuudestaan riippumatta.

Kuten lumoojatar Qara Köz toteaa, idässä ei ole erityistä viisautta – tyhmyyttä on kaikkialla. Toisaalta ihmisen arvostamista ja liberaalia poliittista filosofiaa ei voi pitää lännen yksinoikeutena.

Kirjailijan aiemman tuotannon kaikuja kuulee myös omalaatuisessa yhdistelmässä haaveilevan taianomaista unimaailmaa ja vakaumuksellista sekularismia. Magia ja ateismi mahtuvat sulassa sovussa samoille sivuille. Sikrin hallitsija kykenee sekä uneksimaan lihaksi ihannenaisensa että näkemään maailman keskipisteessä Jumalan sijaan ihmisen.

Unelmanainen on
kertojan luomus

Monipäisessä henkilögalleriassa vilahtelee kuuluisuuksia Machiavellista Botticelliin . Itse Qara Köz, kuten tarinan muutkin naiset, on hahmona miesten tunteiden peili ja kohde, jonka oma sisäinen maailma jää enimmäkseen arvoitukseksi. Kenties tämä on vain sopivaa tarinankertojan hallitsemalle ja enää unimaailmassa elävälle lumoojattarelle.

Kun myös veijarimaisen Vespuccin sielunelämä hahmotellaan sangen ohuin vedoin, kiinnostavin henkilö on ehdottomasti Akbar. Maailmaan väsynyt suurmoguli painii sympaattisesti filosofian, rakkauden, perillistensä ja hallitsijan velvollisuuksien kanssa. Hän on samalla sotaisa ruhtinas ja herkkä kaunosielu.

Hahmoista puhuttaessa ei sovi unohtaa kulttuuripeilin kahta puolta, Sikriä ja Firenzeä. Kaupungit elävät, hengittävät, uneksivat, raivoavat ja kuolevat huomattavasti ihmishenkilöitä suuremmalla intensiteetillä.

Liian vähän
ruisleipää

Onnistunut sadunomainen tunnelma on eräs Firenzen lumoojattaren vahvuuksia, mutta lumous tuntuu välillä turhan paksulta. Eksoottisen ylikuormitettu romaani leijuu liiankin tukevasti pilvilinnoissa.

Kenties kirjailija on satojen vuosien takaisessa mogulivaltakunnassa ja renessanssi-Italiassa liian kaukana kotikulmiltaan. Arkinen realismi pääsee vain harvoin kiinnittämään tapahtumat tähän maailmaan, eikä henkilöihin pysty kiintymään samalla tavalla kuin joihinkin Rushdien modernimpiin hahmoihin.

Vaikutelma on hieman kylmä ja ravintosisällötön – kuin söisi liikaa jäätelöä: lopulta alkaa kaipaamaan ruisleipää.

Katariina Norontaus