Henrik Meinander argumentoi monipuolisesti ja tasapainoisesti.

Kansallista historiankirjoitusta

Turun Sanomat 22.1 2010 01:28:31

• Henrik Meinander: Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema. Suom. Paula Autio. Siltala 2009. 428 s.

Vuosi 1944 oli todellinen Suomen kohtalonvuosi. Jatkosota päättyi, ja Suomen itsenäisyys oli vaakalaudalla. Henrik Meinander on jakanut vuoden mielenkiintoisesti kahteentoista osaan kuukausien mukaan. Jokaisessa luvussa tarkastellaan kyseisen kuukauden keskeisiä tapahtumia ja luodaan myös pidemmän aikavälin katsauksen erilaisiin ilmiöihin.

Sodankäynnin ytimessä oli aseveljeys saksalaisten kanssa. Puheen erillissodasta Meinander näkee selkeästi fiktiona. Suomen ja Saksan välillä ei ollut muodollista liittosopimusta, mutta faktisesti kysymys oli liitosta. Se oli Meinanderin mukaan välttämätön ja Suomelle edullinen. Viime vuosiin asti on ollut tabu puhua saksalaisten ratkaisevasta avusta suomalaisille venäläisten suurhyökkäyksen aikana kesällä 1944. Jos saksalaisten panssarintorjunta- ja ilmatukea ei olisi ollut, venäläiset olisivat Meinanderin mukaan saattaneet vallata koko Etelä-Suomen.

Tasapuolista
argumentointia

Meinanderin teosta voi kutsua kansalliseksi historiankirjoitukseksi siinä mielessä, että hän tarkastelee asioita Suomen selviytymisen kannalta. Se ei tarkoita, että hän jotenkin vääristelisi asioita. Meinanderin argumentointi on päinvastoin tasapuolista ja läpinäkyvää. Lukijalla on mahdollisuus arvioida hänen johtopäätöstensä pätevyyttä.

Kansallinen näkökulma tulee hyvin esiin Meinanderin suhtautumisessa presidentti Rytiin . Juridiikan näkökulmasta Rytin toimintaa voidaan arvostella. Hän ei kertonut kaikkea tietämäänsä hallitukselle eikä eduskunnalle. Jos taas huomio kiinnitetään Rytin työn lopputulokseen, näkökulma muuttuu: Suomi säilytti valtiollisen itsenäisyytensä.

Meinanderin näkemykset Mannerheimista ovat kiinnostavia. Hänen johtamistyylissään oli puutteita. Hän keskusteli ratkaisuista kunkin alaisensa kanssa kahden kesken, laajempia neuvotteluja hän ei harrastanut. Kannaksen katastrofista Mannerheim kantaa suuren vastuun. Neuvostoliiton ylivoimalle hän ei tietysti voinut mitään, mutta päämajassa ei oltu laadittu asianmukaista vetäytymissuunnitelmaa.

Poliittisella puolella Meinander antaa Mannerheimille täydet pisteet. Kun sodasta irtauduttiin syksyllä 1944 ja aseveljeys Saksan kanssa oli päätettävä, presidentti Mannerheim oli Meinanderin näkemyksessä eräänlainen ”mastermind”, joka taitavasti viivytteli ratkaisuja otollisen hetken löytämiseksi. Tulee mieleen, että viivyttely on voinut ainakin osittain johtua siitä, että presidentti oli vanha, väsynyt ja sairas mies. Joka tapauksessa lopputulos oli kuitenkin hyvä.

Se, miksi Mannerheim oli niin helposti mukautunut Saksan aseveljeyteen, vaikkei hän mikään erityinen saksalaisten ystävä ollutkaan, johtui siitä, että vihollinen oli yhteinen. Meinanderin mukaan Mannerheimin elämän kantava voima oli viha bolshevismia kohtaan.

Kaiken kaikkiaan Meinanderin näkemys Mannerheimista on positiivinen. Hän ja Ryti muodostivat ainutlaatuisen kaksikon, jonka onnistui luotsata Suomi ytimeltään ehjänä sodasta.

Laajoja
näkökulmia

Meinanderin näkökulma on paljon poliittista ja sotahistoriaa laajempi. Hän valottaa aikakauden yhteiskuntaa, kulttuuria ja tunnereaktioita. Meinanderille on tärkeää historian ymmärtäminen ajan omista lähtökohdista käsin. Tuolloin eläneet ihmiset eivät tienneet, mikä oli tapahtumien myöhempi kehitys eivätkä he myöskään tienneet omasta ajastaan kaikkea sitä, mitä me nyt tiedämme. Tämän muistaminen hillitsee jälkiviisautta ja moralisointia.

Laajojen näkökulmien ohella teos on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Moniko esimerkiksi tietää, että Ansa Ikonen ohjasi 1944 elokuvan nimeltä Nainen on valttia? Lisäksi hän näytteli pääosan ja lauloi miltei kaikki elokuvassa olevat laulut. Tämä suhteellisen hyvän vastaanoton saanut elokuva jäi Ansa Ikosen ainoaksi ohjaustyöksi.

Jatkosota on Meinanderin mukaan vaikuttanut erittäin paljon suomalaisten omakuvaan ja itseymmärrykseen. Sota vaati uhrauksia lähes kaikilta perheiltä, ja sotaan liittyvät muistikuvat, kertomukset ja kaskut ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Asevelvollisuusarmeija perinteineen ja symboleineen on myös tehokkaasti edesauttanut samastumista sodan kokemuksiin unohtamatta sellaisia kansallisia instituutioita kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja siihen perustuva Edvin Laineen elokuva.

Sotamuistojen moninaisuus ja näkökulmat ovat kuitenkin lisääntyneet. Tämä voi johtaa siihen, että sodan kertomus menettää ideologisen latauksensa ja hajaantuu moniksi, ehkä ristiriitaisiksikin osatulkinnoiksi. Länsi-Euroopassa sodan muistelukulttuuri on Meinanderin mukaan jo osittain muuttunut.

Teoksen argumentointia leimaa monipuolisuus ja tasapaino. Meinanderillakin on silti oma pieni erikoisuutensa. Brittejä kohtaan hän tuntee melko voimakasta aversiota.

JARI LYBECK