Amerikkalaisen unelman pimeä puoli

Turun Sanomat 10.1 2010 01:29:24

• Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär. Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2009. 678 s.

Joyce Carol Oatesin uusin suomennettu romaani on omistettu kirjailijan isoäidille, Blanche Morgensternille, ”haudankaivajan tyttärelle”.

Tämä muutti Saksasta Yhdysvaltoihin 1890-luvulla, ja haastattelussa Oates kertoi hämmästyneensä kuullessaan elämäkerturiltaan, että hänen suvussaan on juutalaista verta. Romaanissa tapahtumat on siirretty lähemmäs nykypäivää, kirjailijan omaa henkilöhistoriaa.

Nimetön
nainen

Teoksen päähenkilö Rebecca Schwart syntyy laivalla vuonna 1936 saksalaisen juutalaisperheen paetessa Hitlerin vainoja Yhdysvaltoihin. Oikeaa nimeään Rebecca ei tiedä, ja naisen nimettömyydestä kasvaakin teoksen kantava teema. Romaanin kuluessa päähenkilön nimi vaihtuu Rebecca Tignoriksi, Hazel Jonesiksi ja lopulta Hazel Gallagheriksi.

Maahanmuuttajien kohtaloita on amerikkalaisessa kirjallisuudessa paljonkin kronikoitu mutta usein positiivisessa hengessä.

Vaikeita sopeutumistarinoita kerrotaan yleensä Kaukoidästä tulleista siirtolaisista, eurooppalaisista harvemmin. Haudankaivajan tyttären tarina muistuttaa kuitenkin lähinnä goottilaista kauhukertomusta.

Elämää ristien
varjossa

Vuonna 1938 syntynyt Oates on julkaissut peräti 37 romaania ja lisäksi 11 salanimellä. Valtaosa tuotannosta käsittelee väkivaltaa, naisen identiteettiä ja seksuaalisuutta, ja samoista aineksista koostuu uusin suomennoskin.

Schwartin perheen uusi elämä ”mahdollisuuksien maassa” ei muistuta alkuunkaan amerikkalaista unelmaa.

Perhe asettuu pikkukaupunkiin New Yorkin osavaltion pohjoisosiin, ja matematiikan opettajana Saksassa työskennellyt isä Jacob päätyy ammateista halveksituimpaan, kaupungin haudankaivajaksi.

Kaiken kukkuraksi juutalaisen taustansa viimeiseen asti kieltävä Jacob joutuu tekemään työtään ristien keskellä, ja tämä raunioittaa miehen psyyken traagisin seurauksin.

Näin Rebecca oppii jo lapsena, että suvaitsevassa Amerikassa pärjää parhaiten todellisen identiteettinsä, ”toiseutensa” kieltämällä, ja tähän liittyy myös teoksen väkevin symboliikka. Schwartit asustavat talopahasessa hautausmaan reunalla ja sairastelevat paljon. Perhe epäilee syypääksi kaivoaan, johon valuu vettä myös hautausmaalta. Vainajat ja menneisyys ovat koko ajan läsnä vaikka niitä kuinka yrittäisi haudata…

Vahvan naisen
tarina

Oatesin vahvan naisen selviytymistarina kattaa liki puoli vuosisataa mutta jakaantuu tavallaan kahdeksi eri romaaniksi, mikä ei vaikuta erityisen onnistuneelta ratkaisulta.

Teos on ylipäätään liian laaja ja polveileva, eikä sinänsä harkittu kaksijakoisuus asiaa juuri auta. Romaanin alkupuolisko inhorealistisine piirteineen kuvaa Rebeccan ahdistavaa lapsuutta ja teini-ikää hypnoottisen intensiivisesti, mutta teoksen jälkipuoliskolla tyylilaji muuttuu kokonaan.

Perhetragedian jälkeen naiivi Rebecca joutuu maailmalle ja ajautuu isän korviketta etsiessään avioliittoon väkivaltaisen vanhemman miehen kanssa. Kantapään kautta miehisen maailman lait opittuaan Rebecca pakenee poikansa kanssa ja päättää muuttua tosi amerikkalaiseksi. Hän muuttuu Hazel Jonesiksi.

”Syvin totuus amerikkalaisesta sielusta on, että se on yhtä pinnallinen kuin sarjakuva”, väittää Oates. Niinpä myös Rebecca rakentaa uuden identiteettinsä sarjakuvien ja elokuvien ihannenaisten mukaiseksi: sievä, lyhyttukkainen, käytökseltään ja pukeutumiseltaan ehdottoman säädyllinen.

Ja totta kai hänen elämäntarinansakin alkaa muistuttaa elokuvaa, vauras keskiluokkainen avioliitto, ihannemies, menestyvä lapsi.

Hazelin tarinan Oates kertoo tyylillä joka kovasti muistuttaa sujuvaa naisviihdettä. Feministinen viesti on tietysti selvä: viime vuosisadalla menestyvän amerikkalaisnaisen identiteetti oli maski joka oli kopioitu Hollywood-elokuvista ja romanttisista lukemistoista.

Taitaa olla vieläkin?

VEIJO HIETALA