Richard Powersin romaani tutkii muistin, identiteetin ja autenttisuuden olemusta.

Eksyksissä kulttuurin kartastolla

Turun Sanomat 10.1 2010 01:29:23

• Richard Powers: Muistin kaiku. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus 2009. 647 s.

Amerikkalaisen Richard Powersin ensimmäisessä suomennoksessa Laulut joita lauloimme (2008) juutalainen tiedemies ja tämän mustaihoinen vaimo yrittivät kasvattaa lapsensa 1950-luvun Amerikassa siinä käsityksessä, että tieteellinen maailmankuva painaa enemmän kuin uskonnot, ennakkoluulot ja eri ihmisryhmien välille yhteiskunnassa nostetut raja-aidat.

Noin tuhannen sivun jälkeen kertoja joutui kuitenkin myöntämään, ettei omia lähtökohtiaan voi kieltää, vaikka ne järkevästi katsoen perustuisivat johonkin historian heittelemään harhaan.

Oivallus ei tullut suurena yllätyksenä, mutta sitäkin erikoisempia olivat keinot, joilla Powers sanomaansa kehitteli.

Pienen ihmisen
kuvausta

Romaanin metaforisen akselin muodosti ”symmetrian” käsite. Se ei tällä kertaa liittynyt vastinpisteitä yhdistävän janan keskinormaaliin, jolla matemaatikko tai paljas silmä mittaa kokonaisuuden eri osien yhdenmukaisuutta.

Kirjailijan mielessä oli fysiikka, jossa luonnossa vallitsevien symmetrioiden selvittäminen vastaa luonnon omien lainalaisuuksien löytämistä: mitkä ovat sen pysyvät ominaisuudet eli säilymislait?

Arkielämän kokoisten esineiden, eikä siis pienhiukkasten parissa askartelevassa klassisessa fysiikassa symmetriaa määrittelee ”invarianssi”. Se tarkoittaa, ettei mikään näytä muuttuvan ellei huomiota kiinnitä ajan ja avaruuden kaltaisiin syvempiin symmetrioihin.

En tosin ole fysiikan professori, mutta minusta tämä kuulostaa tarpeettoman monimutkaiselta tavalta korostaa, ettei ihmistä kannata tulkita tietyssä hetkessä ja tilanteessa, vaan avuksi tarvitaan romaanimaista epiikkaa.

Sama tyyli jatkuu Powersin uutuudessa, vaikka ihastuneimmat amerikkalaiset kriitikot ovatkin jo ehtineet sekoittaa intellektuaalisen tyhjäkäynnin totuuden kaltaiseen arvoituksellisuuteen. Ero on nyt lähinnä siinä, että Muistin kaiku sisältää parin suurmetaforan ohella myös riittävän määrän pienen ihmisen kuvausta.

Hetkittäin se saa kirjan vaikuttamaan jopa merkittävältä.

Tieteellisiä
alaviitteitä

Auto-onnettomuuden aiheuttamasta koomasta heräävä Mark ei tunnista omaa siskoaan, vaan väittää, että sairasvuoteen äärellä uskollisesti päivystänyt ihminen on pelkkä näyttelijä ja tutut paikat lavasteita. Asiaa vähän ajateltuaan sisko on taipuvainen olemaan samaa mieltä.

Rikkinäisessä kodissa kasvaneesta Karenista tuntuu, että työssä ja ihmissuhteissa hän on aina kiltisti vastannut toisten odotuksiin ja piilottanut todellisen itsensä.

Tästä tavallisesta tragediasta Powers rakentaa tieteellisillä alaviitteillä tuetun tutkielman muistin, identiteetin ja autenttisuuden olemuksesta, ja tekeepä vielä sivuhuomautuksia neurologiasta, talousrikoksista ja maapallon ekologisesta tasapainosta.

Enemmän Muistin kaiku silti ehkä kertoo yksilön sopeutumiskeinoista monimutkaisessa yhteiskunnassa – ja rakkaudesta, johon lähes aina sisältyy kaupankäyntiä jonkin muun tarpeen tyydyttämiseksi.

Itse asiassa kaikki rakastaminen on kuin Markin oudon tunteeton muistinmenetys, jonka lääketiede tuntee Capgrassin syndroomana: ”Me kuvittelemme ja kiellämme toiset ihmiset, mielivaltaisesti”, poikaystäväänsä pettävä Karen lohduttaa itseään.

Sitten seuraa kirjan intiimimpää mittakaava murentava lause, jota Powersin aiempaa tuotantoa tuntevat lukijat osasivat jo odottaa. Oikeastaan koko Amerikka potee Capgrassin syndroomaa, Karen pohtii.

Powersin uuden suurmetaforan ytimessä ovat paikkakunnalla levähtävät tuhannet kurjet, joita toinen Karenin poikaystävistä haluaa suojella.

Toinen taas rakentaisi niiden levähdyspaikasta turistivetonaulan, mutta sekin paljastuu vain grynderin savuverhoksi paljon suuremmalle kiinteistönjalostushankkeelle.

Powersille kurjet ovat puolestaan evoluution jättämä jälki elämän yhteisestä menneisyydestä, hirmuliskojen suoria jälkeläisiä, joiden alkukantainen muisti on yhä säilöttynä ihmisen aivorunkoon.

Tästä teemasta hän rakentaa kerrontansa yhden juonteen, jossa mielenliikkeitä kuvaillaan pelkistetyn neurologisesti, synapsien räjähdyksinä ja muina aivokemian tapahtumina.

Kielikuvien
ansat

Toisessa, samanaikaisessa juonteessa tieteellinen ilmiasu saa tehdä tilaa moraalisille pohdinnoille omat totuutensa keksivästä yhteiskunnasta, jossa historian kieltäminen johtaa vastuun kiertämiseen.

Powers siis uskoo, että Markia hoitanut julkkisneurologi, joka on väärentänyt potilaskertomuksia jonkin ihmisaivoja koskevan suuremman totuuden löytämiseksi, ja skandaaliyhtiö Enron, joka väärensi tilikirjansa suuremman omaisuuden luomiseksi, liittyvät jotenkin toisiinsa?

Itse en olisi niin varma, mutta Powersin rakastama metafora on kieltämättä voimakas kirjoittajan työkalu.

Jo filosofi Nietzsche kummasteli mistä juhlapuheet ihmisen kaipuusta totuuteen oikeastaan kumpuavat, kun koko ihmiskunnan vitsaus kuitenkin on kielikuvien muodostamisen vietti.

Itse asiassa kaikenlaiset metaforat, metonymiat ja antropomorfismit olivat filosofin mukaan ”totuuden” tavanomainen valekaapu, joka käytännössä tarkoitti yhteisöllistä velvoitetta ”valehdella joukon mukana kaikkia sitovilla tavoilla”.

Tässä mielessä myös Muistin kaiku voi olla vilpittömästi kirjoitettu tutkielma ihmisestä itsepetoksien kerrostumana, joka omien ristiriitaisuuksiensa seurauksena alkaa itsekin muistuttaa lähinnä älyllistä poseerausta. Tai sitten se on harvinaisen kunnianhimoinen nykykulttuurin kartasto, joka kaikkien karttojen tapaan ei johda mihinkään minne sen tulkitsija ei itse ole menossa.

PUTTE WILHELMSSON