Kolme kertaa Suomi
Turun Sanomat 7.1 2010 01:28:44
• Thomas Kanger: Sunnuntaivieras. Suomennos Marja Kyrö. WSOY 2009. 345 s.
• Jan Costin Wagner: Vaitetut vuodet. Suomennos Raija Nylander. WSOY 2009. 294 s.
• Kassandra Block: Viimeinen ruusu. My.book 2009. 247 s.
Kolme dekkaria, joiden yhteinen nimittäjä on Suomi, mutta joista yksikään ei ole suomalainen sanan varsinaisessa merkityksessä.
Ruotsalaisen Thomas Kangerin Sunnuntaivieras-romaanin yhdistää Suomeen päähenkilö Elina Wiik. Hänellä on mielenkiintoinen tausta. Elina on sotalapseksi Pohjanmaalta aikanaan lähteneen Botwid Wiikin tytär. Hänellä on siis suomalaiset sukujuuret, vaikka ei ole koskaan täällä asunut.
Sunnuntaivieras on kolmas suomennettu rikostutkija Wiikistä kertova kirja. Kyseessä on varsin mainio dekkari, jossa selvitellään vuosikymmenten takaista murhaa.
Sanotaan, että murha ei vanhene koskaan, mutta ilmeisesti se Ruotsissa vanhenee 25 vuodessa. Se on takaraja, johon menessä Wiikin on mysteeri ratkaistava tai murhaaja pääsee kuin koira veräjästä.
Koska tapaus on vanha, Wiik ei tutkimuksissa keskity niinkään siihen mitä murhaaja teki ennen rikostaan, vaan mitä hän teki sen jälkeen. Rinnan kulkee kaksi tarinaa, jotka lopussa yhdistyvät. Lukijan koukuttava kuvio toimii hyvin.
Kanger kirjoittaa notkeaa proosaa, jossa ei turhia kikkailla. Murhatutkimuksen rinnalla tarjolla on dekkareissa kovin tutuksi tulleita poliisitoiminnan sisäisiä ristiriitoja kuvaavia jaksoja. Wiik on toimissaan niin tehokas ja omapäinen, että kateellisen kollegan kampitysyritykset ovat kaataa, paitsi tutkimuksen, myös Wiikin uran.
Joentaa Turusta
Saksalaisen Jan Kostin Wagnerin dekkareiden päähenkilö on turkulainen rikoskomisario Kimmo Joentaa ja kirjojen tahtumapaikka Turku. Selitys löytyy rakkaudesta. Wagnerin vaimo on suomalainen ja pariskunta asui aikoinaan osan vuodesta Turussa.
Vaietut vuodet on Wagnerin toinen Joentaa-dekkari. Ensimmäinen, nimeltään Jääkuu, ilmestyi suomeksi 2005. Wagner on saanut kotimaassaan ja maailmalla osakseen sekä kiitosta että kirjallisia palkintoja. Eikä ansiotta, Wagner osaa asiansa.
Kangerin tavoin Wagner aloittaa Vaietut vuodet kaukaa menneisyydestä, vuodesta 1974. Nuori tyttö murhataan ja lukija saa heti kättelyssä tietää enemmän kuin poliisit, jotka kirjassa tutkivat sekä tätä vanhaa murhaa että uutta, yli 30 vuotta myöhemmin sattunutta lähes identtistä tapausta.
Kirjan jännitys ei synny siitä, kuka on murhaaja vaan onnistuuko poliisi hänet löytämään. Kuten Kangerin romaanissa, myös Wagnerin tarinassa menneisyys palaa ihmisten elämään kummittelemaan. Rikoksen tekijät ovat vuosikymmeniä eläneet normaalia elämää, joka yhtäkkiä on vaarassa romahtaa.
Sekä Wagnerin että Kangerin kohdalla pidin siitä, että tarinoissa ei keskitytä yksinomaan rikostutkimuksellisiin yksityiskohtiin vaan kuvataan rikoksia, niiden syitä ja seurauksia laajemmasta näkökulmasta.
Wagner onnistuu siinä mielessä paremmin, että hän sukeltaa syvemmälle ihmismieleen.
Lesbodekkari
Suomalaisuus ja saksalaisuus yhdistyvät myös Kassandra Blockin dekkarissa Viimeinen ruusu. Block on Suomessa syntynyt, mutta Saksassa asuva kirjailija, joka sijoittaa kirjojensa tapahtumat nykyiseen kotimaahansa.
Jos dekkarigenreen halutaan määritellä lesbodekkarien alalaji, niin tässä meillä on sellainen, avoimesti naisten välisen rakkauden puolesta liputtava teos.
Blockin sankari on yksityisetsivä Renate Kress, tarinan minä-kertoja ja naisten kaataja. Viimeinen ruusu sisältää varsin suorasukaisia, jopa hiukan päälle liimatun oloisia seksikohtauksia. Ihan heti ei tule mieleen ”heterodekkaria”, jossa seksi olisi yhtä määräävässä roolissa.
Toisaalta Viimeinen ruusu on myös poikkeuksellisen yhteiskunnallinen. Siinä käsitellään saksalaisturkkilaista maailmaa sekä seksuaalivähemmistöjen ja naisten asemaa tässä yhteisössä. Block nostaa surutta kissan pöydälle kirjoittaessaan niin kunniamurhista, pakkoavioliitoista kuin neitsyydestä.
Arkoja ja varmasti keskustelua herättäviä asioita muuallakin kuin Saksassa asuvien turkkilaisten keskuudessa.
En osaa pitää Viimeistä ruusua kovin kummoisena dekkarina. Sillä tasolla tarina ei kaikilta osin toimi, mutta muuten kirja on kaikessa normeja ravistelevassa poikkeavuudessa kiintoisa – ja virkistäväkin lukukokemus.
Sitä en silti ymmärtänyt, miten kirjassa kuvatussa raiskattujen naisten turvakodissa voi toimia naisten vapaaehtoisesti hyväksymä haaremi ja miten seksuaalisuus ylipäätään voi sellaisessa paikassa olla niin vahvana läsnä. Luulisi, että seksileikit ovat viimeinen asia, joka raiskauksen jälkeen on mielessä.
KIMMO RANTANEN