Kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Eeva Joenpelto hyödynsi romaaneissaan taitavasti omia kokemuksiaan ja ihmissuhteitaan.
Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva on paljon muutakin kuin elämäkerta
Viisas, voimakas ja esimerkillinen
Turun Sanomat 5.1 2010 01:29:54
• Tiina Mahlamäki: Kuinka elää ihmisiksi? Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva. SKS 2009. 475 s.
Eeva Joenpellolla (1921 – 2004) on merkittävä rooli suomalaisessa kirjallisuudessa. Kuudella eri vuosikymmenellä teoksia julkaissut kirjailija kasvoi sammattilaisesta maalaistytöstä kulttuurivaikuttajaksi, joka voi laskea Sylvi ja Urho Kekkosen ystävikseen ja joka vaikutti muun muassa moottoritien kulkuun Lohjan kohdalla.
Eeva Joenpellosta riittääkin kertomista.Tiina Mahlamäen kirjailijamuotokuva Kuinka elää ihmisiksi? keskittyy kirjailijaan kulttuuritutkijan näkökannalta. Se välttää sensaatiohakuiset juoruilut, vaikka kirjassa julkaistavien juttujenkaan todenperäisyyteen ei ihan aina ole tekijän mukaan luottamista: Eeva Joenpelto käytti toisinaan taiteilijan vapauttaan myös muistojensa värittämiseen.
Mahlamäki kunnioittaa kuitenkin kauniisti yksityisyyden rajoja ja keskittyy nostamaan esille sellaisia asioita, jotka myös Joenpelto koki merkityksellisiksi. Siksi liikkeelle lähdetään Sammatin ja Lohjan historiasta sekä Joenpellon isovanhempien tarinasta. Historiassa koettu vääryys vaati oikaisemista ja kasvatti nuoresta tytöstä vähitellen moralistin, kunniallisuutta ja oikeudenmukaisuutta arvostavan naisen, jonka viisaus kasvoi kokemuksista ja joka aina asettui yksilön puolelle instituutioita vastaan.
Sodastapaluu-
kirjallisuutta
Eeva Joenpellon päätös ryhtyä kirjailijaksi syntyi enemmänkin talou-dellisten seikkojen pakottamana kuin kutsumuksesta. Mahlamäki puhuu laveasti sodastapaluukirjallisuuden lajityypistä, jota Joenpeltokin rupesi nuorena äitinä kirjoittamaan saadakseen omaa rahaa. Myös käännöstyöt kelpasivat, ja samaa salanimeä käytteli useampi kirjailija.
Avioliittoa toisen kirjallisuusalan vaikuttajan, Tammen toimitusjohtajaksi nousseen Jarl Hellemannin kanssa käsitellään silkkihansikkain. Kirjailijamuotokuvan kannalta Mahlamäki ei myöskään näe tarpeelliseksi perehtyä lasten kuolemiin, ja hyvä näin. Tosin nuorimman pojan puutteellinen kivunlievitys siirtyy materiaaliksi kirjailijan viimeiseksi jääneeseen, suomalaista terveydenhuoltoa kirpeästi kuvaavaan romaaniin Uskomattomia uhrauksia (2000).
Mahlamäki on muutenkin pannut merkille Joenpellon tavan toistuvasti hyödyntää romaaneissaan omia kokemuksiaan ja ihmissuhteitaan. Hän puhuu kirjailijan mosaiikkimaisesta työtavasta, jota voitaisiin kai intertekstuaalisuudeksikin nimittää. Joka tapauksessa ystävien ja kylän miesten sanomiset ja tekemiset päätyivät tämän tästä työn alla olevaan romaaniin sellaisinaan tai hieman muunneltuina: muun muassa romaani Jottei varjos haalistu (1986) käsittelee Joenpellon omassa suvussa ollutta perintöriitaa ja toisen romaanin nimeksi päätynyt tokaisu ”Ei ryppyä, ei tahraa” (1989) on erään ravimiehen kuvaus hevosestaan.
Joenpeltoa on pidetty vahvojen naisten kuvaajana, ja tämänkin mallin hän on Mahlamäen mukaan saanut kotoaan. Kirjailija itse kokee naisten vahvuuden tarkoittavan hyvää arjensietokykyä, kestämistä ja jaksamista, jotka johtavat viisauteen ja henkiseen tasapainoon.
Koska miehet edustavat kirjoissa samanaikaisesti heikkoutta ja lempeyttä, toisen puoliskon on oltava voimakkaampi, että perhe pysyy pystyssä. Siksi Joenpelto jaksoi murehtia, miten naisten voimakkuus nähdään pelottavana ja vaarallisena kovuutena, vaikka on syntynyt vain olosuhteiden pakosta, eikä itse erityisemmin arvostanut naiskuvaajan rooliaan.
Elävää
ajankuvaa
Mielestäni Mahlamäen hahmotteleman kirjailijamuotokuvan vahvimmat ansiot liittyvät juuri aikakausien kulttuurikuvauksiin. Jokainen vuosikymmen käydään läpi niin Joenpellon henkilökohtaisen historian kuin yleisen kulttuuri-ilmapiirinkin kannalta. Myös suomalaisten kirjailijoiden julkisuuskuva ja sen muutos elitistisestä ryhmästä juorupalstojen kestoaiheeksi nostetaan näkyviin.
Lisäksi Mahlamäki paneutuu rohkean kriittisesti Joenpellon teoksiin: sisältöön, tulkintaan, vastaanottoon ja yhteyksiin reaalimaailman kanssa. Onnistumisia seuraavat epäonnistumiset – ja päinvastoin.
Kuinka elää ihmisiksi? on perusteellinen ja kohdettaan suuresti arvostava teos. Kuitenkaan Joenpeltoa ei nosteta jalustalle, vaan hänet nähdään ennen kaikkea haavoittuvana ihmisenä, tosin maailmaa subjektiivisesti tarkkailevana, mutta myös terveen itsekriittisenä, romaanihenkilöidensä tavoin loppuun asti moralistina ja maailmanparantajana.
Mahlamäen kieli on selkeää, joskin asioiden toistoa on turhauttavan paljon.
Onneksi se esitetään yleensä yhteenvedon muodossa. Myös lähdemateriaalia ja tekstinäytteitä on runsaasti tulkintojen tueksi. Kaiken kaikkiaan tämän parempaa kirjailijamuotokuvaa on vaikea kuvitella, ja se erottuu helposti edukseen tavallisten elämäkertojen joukosta.
MARI VIERTOLA