Musta ritari
soittaa ja sekoilee

Turun Sanomat 3.1 2010 01:29:54

Nykyisin Ritchie Blackmore soittaa keskiaikaista musiikkia.

•  Jerry Bloom: Musta ritari Ritchie Blackmore. Suom. Yasir Gaily. Like 2009. 462 s.

Deep Purplen ja Rainbown voimahahmo Ritchie Blackmore on aina pukeutunut mustaan. Hän ihailee keskiaikaa ja esiintyy kuin ylimys. Totta kai hänen täytyy siis olla Musta ritari.

Jerry Bloom on puolitoista vuosikymmentä toimittanut Blackmorelle omistettua lehteä More Black than Purple. Hän on siis fani. Musta ritari on fanikirja elämäkerran tapaan. Bloom ei löydä paljoakaan valittamista 1960-luvulla sessiokitaristina aloittaneen sankarin soitosta ja bändeistä.

Deep Purple oli bändin toisen ja kolmannen miehistön (tunnetaan koodinimillä Mark II ja III) aikana laittamaton jytäkone, joka yhdisti blues-pohjan klassisiin kuvioihin ja jazz-improvisaatioon. Tulosta ei oikean voi kutsua heavyksi, vaikka se raskaan rockin kehitykseen vaikuttikin.

Bloom kehuu myös kitaristin seuraavan bändin Rainbown myöhemmät vaiheet, vaikka orkesteri kunnostautui vain silloin kun Blackmore johti, rumpali Cozy Powell moottoroi ja keijukaismainen Ronnie James Dio tulkitsi fantasian melodraamaa.

Bloom yrittää kovasti sanoa myös jotain negatiivista. Blackmore on tunnettu hankalana ihmisenä. Teoksen sivuilla mies keppostelee bändin uusien jäsenien kustannuksella, tappelee järjestysmiesten kanssa, iskee lavakameraa kitaralla, harrastaa spiritismiä ja riitelee vanhojen soittajatoveriensa kanssa. Kiistat varsinkin Deep Purplen laulajalegendan Ian Gillanin kanssa olivat jatkuvia. Mark III:n solisti David Coverdale oli Gillania alistuvampi.

Brittirockin historiaa 1960-luvulta

Mustan ritarin sivuilla käydään läpi isot erät brittiläisen klassisen rockin historiaa 1960-luvulta vuosisadan loppuun saakka. Pidemmällekin olisi voitu edetä, mutta Blackmore ei ole ollut 2000-luvulla mukana kuvioissa. Hän on soitanut kitaraa amerikkalaisen vaimonsa Candice Nightin kanssa perustamassaan bändissään Blackmore’s Night, joka on olevinaan nykyaikainen versio keskiaikaisesta trubaduuriryhmästä.

Kenellekään yllä mainittujen superbändien musiikkia tuntevalla ei tule yllätyksenä se, että Ritchie Blackmore rakastaa englantilaista kansanmusiikkia ja saksalaista barokkia. Yksi jos toinenkin soolokuvio on Johann Sebastian Bachilta lainassa.

Blackmore ei ole auttanut kirjan teossa, mutta hänen ystävänsä ja kollegansa osaavat kyllä selittää, mikä saa kitaristin vauhtiin. Musiikillisten osioiden ulkopuolella ollaankin sitten perusteellisen tylsiä. Se ei ole suoranaisesti kirjan tai kirjoittajan vika. Kohde vain sattuu olemaan juuri sellainen ammatillinen diktaattori, osa-aikapsykopaatti, seksuaalinen valloittaja ja jättiläisvauva, jollaisia varsinkin 1960-ja 1970-luvulla kehittyneen rockin piirissä riittää.

Toisaalta, mitä se rock muuta on kuin miesten tapa ylläpitää vastuutonta teini-ikää loputtomiin. Blackmoren kaltaiset sekoilijat ovat aikamme narreja. Hommat ovat suunnilleen samat kuin ennenkin, mutta palkka on vuosisatojen kuluessa parantunut roimasti.

KARI SALMINEN