Peili, joka särkyy sirpaleiksi

Turun Sanomat 27.11 2009 01:30:00

Ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak näkee suomalaisissa näyttelijöissä paljon piilotettua voimaa, hulluutta ja kipua, jonka hän haluaa saada esiin.

– Näytelmissäni on iso, kaunis peili, josta näemme isoäidin, tulevaisuuden, kaloja, itsemme lapsena ja niin edelleen. Otan tämän peilin, rikon sen, ja sirpaleet lentävät eri puolille lattiaa. Katsojat näkevät palaset, jotka tuntuvat kuin ne eivät kuuluisi millään lailla yhteen. Mutta jos nousemme korkeammalle, näemme, että sirpaleista muodostuu kokonaisuus.

Näin kuvailee ukrainalainen ohjaaja Andriy Zholdak (s. 1962) näyttämöestetiikkaansa, joka tarjoutuu turkulaisten arvioitavaksi. Turun kaupunginteatterissa vierailee huomenna Zholdakin ohjaama romanialaisesitys Viata cu un idiot (Elämä idiootin kanssa) ja helmikuun alussa saa ensi-iltansa hänen Turkuun ohjaamansa Anna Karenina. Molemmat kertovat Zholdakin mukaan siitä, mitä ihmisille tapahtuu, kun he kohtaavat rakkauden.

Paratiisista
karkotetut

Ennen kuin jatkamme rakkaudesta, palataan vielä hetkeksi peiliin. Zholdak sanoo, että hänen pirstaleinen estetiikkansa on seurausta tästä ajasta.

– Olemme syntyneet aikana, jolloin ihmiskunta jos ei nyt romahda niin kaatuu. Se voi kaatua vielä seuraavat 2 000 tai 5 000 vuotta, mutta taiteilijana reagoin tietoon, että meidät on karkotettu paratiisista.

– Pidän kirjoista, elokuvista ja näytelmistä, jotka näyttävät sen peilin, joka ei koskaan mennyt rikki. Rakastan esimerkiksi Ingmar Bergmanin filmejä, ne ovat niin puhtaita. Tällaisia mestareita ei kuitenkaan ole enää tai jos on, niin heitä on vain muutama. Kun minusta tulee vanha, teen puhtaan, kauniin kuvan – jos se vain onnistuu, Zholdak lupaa.

Manifesti vanhaa
teatteria vastaan

Puhdas ja kaunis eivät ole niitä adjektiiveja, joilla Elämää idiootin kanssa on luonnehdittu. Pikemminkin sitä on sanottu sokeeraavaksi, julmaksi, jopa vastenmieliseksi. Näytelmässä on väkivaltaisia kohtauksia, ja moni onkin kysynyt, miksi teatterissa pitää katsoa samaa kuin televisiosta.

– Teatteri ei voi olla samanlaista kuin 30 tai 40 vuotta sitten. Kun ukrainalaiset rikkaat ovat kysyneet minulta, miksi tällaista teatteria, vastaan kysymyksellä: millaisilla autoilla te ajelette ja millaisia tietokoneita käytätte? Miksi teillä aina pitää olla viimeisin malli, miksi ette aja 20 vuotta vanhoilla autoilla? Tämän jälkeen he yleensä ymmärtävät minua.

Zholdak sanoo etsivänsä kaiken aikaa teatterin muuttuvaa kieltä.

– Tein Elämää idiootin kanssa mielessäni nuorille, parikymppisille katsojille. Tästä syystä näytelmässä on paljon julmuutta, jonka nuoriso aistii ja tunnistaa, sekä kompromissittomuutta ja monia avoimia kohtauksia. Koko esitys on pieni manifesti vanhaa teatteria vastaan.

Vanha teatteri taas on Zholdakin mukaan sellaista, jossa kaikki menee oikein, kaikki on ihan hyvin tehtyä ja hyvää.

– Mutta se on valhetta.

– Kaikki eivät tietenkään pidä ohjaamastani Elämästä idiootin kanssa. Pietarin teatterifestivaaleilla äskettäin osa yleisöstä poistui kesken esityksen, jotkut halusivat tappaa minut ja näytelmän kirjoittaneen Viktor Jerofejevin , mutta samaan aikaan jotkut myös itkivät katsomossa.

Radikaali käsittelytapa ei aina ole välttämätön.

– Joskus käsillä on sellainen juttu, joka täytyy tehdä perinteisellä tavalla. Tein esimerkiksi vuosi sitten Ukrainassa Lenin love, Stalin love -näytelmän aika realistisella otteella, koska se kertoo vuodesta 1933, jolloin Stalin tapatti yhdeksän miljoonaa ukrainalaista yhden vuoden aikana.

Rakkaus on
sairautta

Palataan rakkauteen, josta Elämä idiootin kanssa ja Leo Tolstoin klassikkoromaaniin perustuva Anna Karenina Zholdakin mukaan kertovat.

– Elämässä on hetki, jolloin kohtalo antaa meille lahjaksi rakkauden, ja tuona hetkenä ihmiset yleensä sairastuvat. Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka eivät tiedä, mitä rakkaus on. Rakkauden myrkyn suuhunsa saaneella on edessään suuri tragedia. Tästä kertoo koko maailman draamakirjallisuus.

Tragedia syntyy Zholdakin mukaan siitä, ettei rakkautta voi lukita johonkin laatikkoon.

– Vaikka lupaat rakastaa minua 20 vuotta ja minä lupaan rakastaa sinua 25 vuotta, yhtenä päivänä rakkautta ei enää ole, se on kadonnut kuin jokin tavara taskustamme.

Kipu
esiin

Zholdakin teatterinäkemys vaatii näyttelijöiltä paljon. Hän kutsuu metodiaan psyykkeen teatteriksi.

– Olen yllättynyt suomalaisista näyttelijöistä. Heissä on paljon piilotettua voimaa, hulluuttakin ja kipua, ja tuon kivun haluan nähdä teatterissa. Täytyy vain löytää keinot avata se laatikko, johon suomalainen näyttelijä on piilotettuna.

Zholdak myöntää, että harjoituksissa on ollut välillä vaikeaa.

– Meillä oli juuri tauko harjoituksissa, enkä pitänyt äskeisessä läpimenossa lainkaan siitä, että näyttelijät näyttelivät normaalisti. Minä haluan, että näyttelijästä näkee, että hän elää vain tässä hetkessä, tässä sekunnissa, ja että katsoja näkee häneen piilotetun energian.

Zholdakin näkemyksiä tulevaisuuden teatterista ja näyttelijöistä kuultaneen lisää Turussa ensi vuoden alussa. Zholdak haluaa nimittäin pitää myös Suomessa 700-kohtaisen teatteriteorian luennon, jonka kanssa hän on kiertänyt ympäri maailmaa.

Viata cu un idiot Turun kaupunginteatterin päänäyttämöllä lauantaina 28.11. klo 19. Esityskieli romania, tekstitys suomeksi. Esitys kestää 2h 40min, ei väliaikaa. Anna Kareninan ensi-ilta 5.2.2010.

IRMELI HAAPANEN