Työ on parasta terapiaa. Jokainen ihminen haluaa kokea olevansa tärkeä yhteiskunnan jäsen. Työelämän parantaminen ja vahva julkinen talous joka työllistää nekin jotka eivät kelpaa vapaille markkinoille on yksinkertainen ratkaisu joka tehoaa.

Mikä tämän sitten estää? Ahneuteen perustuva, ryöstökalastukseen verrattavissa oleva uusliberalismi joka vaatii ihmiseltä yli-inhimillisiä kykyjä.

Miksi masennuksesta on tehty lääketehtaiden rahastusautomaatti ja hyvin on vielä tiedossa se, että lääkehoito ei auta kuin 25%:ssa tapauksista? Tiedossa on hoitomenetelmiä, joilla masentunut potilas saadaan takaisin elävien kirjoihin mutta siihen tarvitaan hoitohenkilöstöä. Onko tämä jälleen valtion tapa "säästää" kuten vanhusten ja lasten hoidossa?

Vielä 25 - 30 vuotta sitten Suomessa suurin osa sijoittui työelämään. Oli alat korkeasti koulutetuille ja vähemmän kouluja käyneille. Lukihäiriöisetkin pääsivät purkamaan lasteja ja täyttämään varastoja. Sodissa vammautuneetkin tekivät työtä. Pientä viraabelihommaa riitti. Elintaso ei ollut näin korkea, mutta pienipalkkaisille oli alivuokralaisasuntoja.

Nyt automaatio jyllää, IT-aloilla on oltava täsmäkoulutus ja kapea-alainen työkokemus. EU:n jäsenmaassa kaikkien on osattava sujuva englanti. Viraabelihommat ovat historiaa. Työhistoriat koostuvat lyhyistä pätkistä, pahimmillaan silpusta. Aina on perehdyttävä uuteen työympäristöön, uusiin työtehtäviin, uusiin työkavereihin.

Työ on hektistä ja sirpaleista. Työn luonne on kehittynyt nopeammin kuin suomalainen möllykkä evoluutiossaan.

Ei ihme, että yhä useammat hätääntyvät, menettävät uskonsa omiin kykyihinsä ja sen myötä omanarvontuntonsa. Masentuvat, syrjäytyvät ja jäävät yhä enemmän yksin yksinäisyyteensä.

Joku ehdotti enemmän hoitohenkilökuntaa. Ihmistä ihmiselle. Sitä minäkin kannatan.