Sami Moision aliokirjoitus: Ulkopolitiikassa kamppaillaan realistin viitasta

Maamme ulkopoliittisessa keskustelussa on viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana rakentunut uusia mielenkiintoisia ryhmittymiä. Levein jakolinja vallitsee niin kutsuttujen globalistien ja tiukan valtio- ja kansakeskeisyyden pohjalta argumentoivan ulkopolitiikkapuolueen välillä. Richard Müller kuvasi äskettäin jälkimmäisen ryhmän koostumuksen varsin ansiokkaasti (TS 24.2.). Tämä sama menestyksekkäästi EU-jäsenyyden yhteydessä toiminut joukko on yhä voimissaan.

Vallalla olevan liittoutumattomuuspolitiikan arvostelu ja toisaalta vallalla olevan ulkopolitiikan puolustaminen on viimeksi kuluneiden kuukausien aikana saanut huomattavan mielenkiintoisia retorisia muotoja, jotka tuntunevat hyvin etäisiltä tavallisen kansan näkökulmasta.

Yleisö on saattanut hämmästellä esimerkiksi sitä, miksi sekä vallitsevan ulkopoliittisen linjan että sitä kritisoivien argumentaatiossa esiintyy jatkuvasti sellaisia käsitteitä kuten realismi ja idealismi. Esimerkiksi kokoomuspuolueen puheenjohtaja Jyrki Katainen on tarjonnut Suomen linjaksi "eurooppalaista realismia" ja hallituksen liittoutumattomuuspolitiikkaa on puolustettu nimittämällä sitä perusteiltaan realistiseksi.

Useimmat Nato-jäsenyyden kannattajat muistuttavat usein, että heidän poliittinen vaihtoehtonsa perustuu realismiin. Julkisia puheenvuoroja näkee nykyään aloitetun jopa viittauksella "me realistit".

Nyt käynnissä olevassa keskustelussa onkin pyritty osoittamaan kaikin tavoin, että juuri oma ulkopolitiikka on jollakin tapaa realistista eikä missään tapauksessa idealistista. Idealismi yhdistetään Suomen kaltaisessa pikkuvaltiossa helposti haihatteluun, todellisuuden näkemiseen ikään kuin toivekuvien läpi.

Poliittinen realismi ainoa oikea oppi?

Nyt käynnissä olevasta keskustelusta näkyy selkeästi se, että voimapolitiikkaa korostava poliittinen realismi nähdään ainoaksi oikeaksi opiksi valtion ulkoasiain hoidossa. Se on ollut tuossa asemassa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Kun poliittinen toimija viittaa toimivansa realistisesti, oli käsitteen edessä oikeastaan mikä tarkentava termi hyvänsä, jää usein epäselväksi, mitä realismi oikein tarkoittaa. Syynä on, että poliittinen realismi voidaan ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin se on kansainvälisten suhteiden tutkimuksen lähestymistapa, politiikan teoria.

Toiseksi realismi on tapa kehystää poliittisia argumentteja ja hakea uskottavuutta. Tällöin realistiksi itseään kutsuva pyrkii saamaan määritysoikeuden niin kutsuttuihin "tosiasioihin".

Politiikan teoriassa jako realismiin ja idealismiin tehtiin oikeastaan vasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Erottelu syntyi eritoten Yhdysvalloissa, missä niitä liberalismin perustalta toimineita poliitikkoja, jotka olivat uskoneet ensimmäisen maailmansodan olleen kaikkien sotien päätös, alettiin arvostella idealismista ja ihmisen itsekkään ja intressikeskeisen perusluonteen sivuuttamisesta.

Euroopan muuttuminen toisessa maailmansodassa totaalisen tuhon näyttämöksi toistamiseen kolmenkymmenen vuoden aikana pakotti pohtimaan ihmisen perusluonnetta. Yhdysvalloissa wilsonilaisten rauhan kestävyyteen uskoneiden idealistien katsottiin vakuuttuneen liikaa Saksan rauhantahtoisuudesta. Realistit alkoivat painottaa, että rauhaa ei voida saavuttaa, jollei olla jatkuvasti varautuneita sotaan.

Machiavelli realistien oppi-isä

Poliittinen realismi perustuu pohjimmiltaan ihmisluonteen hyvin pessimistiseen tulkintaan, jossa kilpailu ja itsekkyys ovat etusijalla. Sen ajatusmaailmalliset juuret haettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kaukaa historiasta.

Realistien ensimmäiseksi oppi-isäksi tuli Firenzessä 1500-luvulla vaikuttanut Niccolo Machiavelli, jonka neuvot ruhtinaalle hänen valtansa säilyttämiseksi sisälsivät ajatuksen jatkuvasta varautumisesta ulkoiseen miehitykseen ja vallan anastukseen.

Realistinen politiikan teoria yhdistettiin lisäksi 1600-luvun ajattelijaan Thomas Hobbesiin , jonka oma kotimaa Englanti oli hänen elinaikanaan sisällissodan runtelema kaaos. Hobbes muotoili pessimistisen ajatuksen siitä, että ilman valtion perustamista ihminen elää luonnontilassa, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Luonnontilainen ihminen oli Hobbesin mielestä itsekäs ja vailla moraalia.

Tästä Hobbesin opetuksesta realistit omaksuivat ajatuksen kansainvälisen järjestelmän perustaltaan anarkkisesta luonteesta, jolle on ominaista kaikkien valtioiden sota kaikkia vastaan. Tässä sodassa valtioita ohjaavat vain ja ainoastaan itsekkäät kansallisiksi intresseiksi kutsutut asiat. Realistit olettivat, että kansainvälisen järjestelmän luonnontila oli seurausta siitä, että maailmanvaltiota ei ollut olemassa.

Saksalainen Carl Schmitt täsmensi realistista politiikan teoriaa 1930-luvun taitteessa toteamalla, että poliittinen olosuhde toteutuu valtioiden välillä ainoastaan silloin, kun yksittäinen valtio erottaa ystävät potentiaalisista vihollisistaan. Hän painotti lisäksi, että valtio on suvereeni ainoastaan, jos se kykenee itse tekemään tämän määrittelyn.

Kylmän sodan kaudella yhdysvaltalaisesta Henry Kissingeristä tuli realistisen ulkopolitiikan tunnetuin nimi. Hän näki maapallon poliittisen kartan ikään kuin shakkilautana, jonka voimapoliittisella kentällä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto siirtelivät nappuloitaan. Kissinger seurasi tarkasti ihmisluonnon pessimististä tulkintaa ja painotti, että maailma tuli nähdä sellaisena kuin se todellisuudessa on, tarkemmin sanottuna sellaisena kuin se näyttäytyi 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana.

Geopoliittinen asema vaikuttanut

Suomessa realismin suosio on liittynyt geopoliittiseen kokemukseemme, joka rakentui reunavaltiovyöhykkeellä ensimmäisen ja toisen maailmansodan kuluessa. Realismi on meillä yhdistetty pienvaltiosijaintiin sellaisella alueella, jonka herruudesta eurooppalaiset suurvallat ovat pitkään kamppailleet. Realismi on siksi Suomessa liitetty poliittis-maantieteellisiin tosiasioihin. Näistä ensimmäinen on ollut Venäjän naapuruus ja toinen Suomen länsimaisen luonteen puolustaminen.

Käynnissä olevan ulkopoliittisen keskustelumme juuttuminen realismilla ja idealismilla pallotteluun todistaa ainoastaan siitä, että suuri osa keskustelijoista ei ole kyennyt näkemään sitä kansainvälisen järjestelmän muutosta, joka tapahtui 2001 pian New Yorkin terrori-iskujen jälkeen.

Jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen yksinapaiseksi muuttunut järjestelmä on vähittäisesti muuttumassa hierarkkiseksi, yhä kauemmas realistien peruslähtökohdasta anarkiasta. Hierarkkisuudella tarkoitetaan sitä, että Yhdysvallat on ylivertaisen pakottavan ja suostuttelevan vallankäytön potentiaalinsa vuoksi asemassa, jossa se määrittelee koko kansainvälisen järjestelmän perustehtävän, oikeutetun sodan kriteerit ja kaikkien valtioiden yhteisen vihollisen.

Yhdysvallat kykenee ensimmäisenä valtiona maailmanhistoriassa samaan aikaan sekä eristäytyvään että interventionistiseen ulkopolitiikkaan, koska Yhdysvaltoja on käytännössä mahdotonta sanktioida. Se on muiden valtioiden yläpuolella.

Suomikin USA:n silmissä liittoutunut

Niin kutsuttu George W. Bushin doktriini - sota terrorismia vastaan - perustuu siihen, että valtiot liittoutuvat sen kanssa terrorismia vastaan. Jos valtio ei niin tee, sen tulkitaan olevan Yhdysvaltoja vastaan. Mitään välimuotoja ei ole. Tässä tilanteessa terrorismia vastaan taistelevat valtiot eivät varaudu sotaan toisia valtioita vaan järjestelmän yhteistä vihollista, terrorismia, vastaan.

Ulkopuolelle jäävät valtiot taas varautuvat Yhdysvaltain sotilaallisiin rankaisutoimenpiteisiin. Suomikin on Yhdysvaltain määrittämässä sodassa liittoutunut, vaikka mitään liittosopimusta ei liene kirjoitettu.

Suomessa ulkopolitiikan keskustelijoiden tulisi pystyä kertomaan se, mitä realismi tarkoittaa nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä. Yleisölle tulisi selventää ainakin se, mitä kansallinen etu merkitsee uusissa oloissa.

Tosiasioiden määrittelyyn taipuvainen realisti joutuu miettimään tarkasti kansainvälisen järjestelmän muuttuvia realiteetteja, kun vähitellen siirrymme eurooppalaisesta kansainvälisestä oikeudesta amerikkalaiseen.

Kirjoittaja on poliittisen maantieteen dosentti, joka työskentelee Turun yliopistossa maantieteen yliassistenttina.

SAMI MOISIO

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.

Pääkirjoitukset