Pankkien toiminta syrjäyttää ihmisiä
Olin Porissa käymässä 87-vuotiaan ystäväni luona. Hän on muistisairas ja sairastaa lisäksi silmänpohjanrappeutumaa. Olen luvannut olla hänen muistiapunaan, koska käytännössä hänen lähimuistinsa ei toimi enää ollenkaan.
Hän on kuitenkin pystynyt hoitamaan raha-asiansa eli hakemaan rahaa tutusta pankista kassalta noin kerran kuukaudessa. Päätimme samalla, kun asioimme kaupungilla mennä myös pankkiin hakemaan rahaa jouluksi. Rahat olivat vähissä.
Pankin ovella oli lappu, että kassapalvelut on lopetettu 12.12.2017 alkaen ja että debit-kortilla voi nostaa rahaa joistakin K-kaupoista ja R-kioskeista. Lisäksi oli puhelinnumero, johon voi soittaa.
Soitin ja kysyin, mistä muistisairas ystäväni saa rahaa jouluksi. Lähin kassapalvelu olisi ollut Tampereella. Porista sinne on matkaa noin 115 kilometriä.
Pyysin saada puhua vastuuhenkilön/johtajan kanssa. Minua ei voitu yhdistää kyseiselle henkilölle. Vaadin myös, että minuun otetaan yhteyttä. Asiakaspalvelija sanoi, että hän välittää viestin eteenpäin ja pyysi laittamaan palautteen netin kautta.
Ystäväni ei osaa käyttää nettiä eikä näe! Viime keväänä yritin asioida hänen puolestaan Danske Bankin nettisivuilla pari kertaa. En saanut mitään vastausta.
Onneksi huomasin, että pankkisalin ovi oli kuitenkin auki. Menimme sisään. Pääsimme asiakaspalvelijan luo. Kerroimme tilanteen hänelle. Hän tunsi useasti pankissa käyvän ystäväni. Asiakaspalvelija vakuutti, että asia oli selitetty hänelle moneen kertaan, ja että ystävälläni on pankkikortti, jolla rahaa voi nostaa.
Koska ystävälläni ei kuitenkaan ole enää lähimuistia, hän ei pysty oppimaan uusia käytäntöjä. Hänellä ei ole ollut käytössään pankkikorttia enää moneen vuoteen: hän ei nähnyt käyttää sitä. Nykyisin hän ei enää osaisi käyttää sitä. Siksi hän siirtyi hakemaan rahaa suoraan pankista.
Mitä nyt tehdään, kysyin asiakaspalvelijalta. Hän sanoi, että ystäväni voi käydä tilaamassa rahaa viikkoa ennen kuin tarvitsee sitä (ei muista) ja tulla sitä sitten viikon kuluttua hakemaan (ei muista). Ei myös auta, vaikka hänelle soitettaisiin, koska hän ei aina osaa vastata puhelimeen.
Minulla on ystäväni tilinkäyttöoikeus, joten minulle tehtiin verkkosopimus. Saan pankkikortin, mutta asun 145 km:n päässä ja käyn ystäväni luona keskimäärin 1–2 kertaa kuukaudessa. Välillä olen myös pitkiä aikoja ulkomailla.
Ystäväni kaltaisia ihmisiä on tässä maassa paljon. Heitä, jotka elävät yksin, joilla ei ole ketään lähisukulaisia.
On myös monia muita sairauksia kuin silmänpohjan rappeutuma tai muistisairaus, jotka voivat tehdä esimerkiksi netin käytön mahdottomaksi.
Edunvalvonta tai edunvalvontavaltuutus ei ole vastaus tähän ongelmaan.
Ongelman ydin on siinä, että pankit tekevät toimenpiteitä, jotka syrjäyttävät ihmiset tästä yhteiskunnasta. On kysymys myös ihmisarvosta. Omien raha-asioiden hoitaminen (vaikkakin avustettuna) merkitsee sitä, että on vielä yhteiskunnan täysivaltainen jäsen.
Toisaalta yhteiskunnassa edellytetään, että vanhukset asuvat kotona mahdollisimman pitkään, koska yhteiskunnalle laitoshoito/tehostettu palveluasuminen tulee kalliiksi. Vanhusten tulisi siis selvitä mahdollisimman pitkään kotona.
Pankit ajattelevat asioita vain tuloslukujen valossa ja tavoitteena on tehdä mahdollisimman suuri voitto. Tämä edesvastuuton toiminta kertoo pankkien yhteiskuntavastuusta paljon.
Sivistysvaltiossa pitää toimia siten, että eläminen siellä on mahdollista kaikille arvostettuna ja kunnioitettuna ihmisenä eikä syrjään sysättynä "jätteenä", kuten monet vanhukset itsensä nyt kokevat.
Yritin kotiin palattuani antaa palautetta nettisivujen kautta Danske Bankille. Se oli hyödytön yritys. Vastassa olivat valmiit kysymykset, jotka eivät sopineet tähän tilanteeseen mitenkään.
Tässä tilanteessa tuntuu myös kohtuuttomalta, että pankit haluavat laajentaa aukioloaikojaan viikonloppuun, mutta eivät ylläpidä palveluitaan viikolla, jolloin niitä tarvittaisiin.
Maritta Grönroos
