Lukijan kolumni: Jokainen ihminen on tarina

Marika Kosonen

Sunnuntaina, kesäkuun kolmas, ajelin Raision Alppiruusutarhalle. Vuosi sitten osuin sinne sattumoisin mutta nyt siis tarkoituksella.

Alppiruusujen kukinnot valkoisten osalta ovat jo ohi ja toukokuun kuivuus ja satamattomuus lienevät myös vaikuttaneet jotenkin. Silti oli paljon nähtävää jälleen, kuvailin välillä kukkia ja pysähtelin, istahdin hetkeksi penkille. Kuulemma viimeinen hellepäivä pitkässä putkessa. Lämmintä oli jo aamupäivästä.

Viime vuoden kukintojen vertaista ei tällä kertaa silti ollut.

Alppiruusutarhalla kulkiessani koirani kanssa, kuvaillen välillä upeita kasveja, mietin kuinka kuvaavaa tuo maisema oli. Kuin ihmiselämää. Tuossa alava sola, kosteikko ja heti kohta vieressä kallioinen harju.

Kaikenlaisissa koloissa ja notkelmissa sekä mäntymetsän rakosissa oli suuria ja pieniä alppiruusupuskia. Jotkin kurottelivat latvojaan jo pienten mäntyjen korkeuksiin ja muutamat taas olivat hädin tuskin polven korkuisia.

Muitakin koiraihmisiä oli liikkeellä kuin minä. Muutama heistä pysähtyi silittämään sosiaalista koiraani ja jokunen sanakin siinä vaihdettiin, edesmenneistä koiristamme. Leppoisaa sunnuntain viettoa siis.

Sitten tuli pysähdys! Pieni musta koira vanhemman naisihmisen kanssa. Annoimme koirien haistella ja totesimme, että ne eivät oikein siedä toisiaan. Toisaalta meidän juttumme alkoivat kulkea.

Nainen kertoili hiljalleen elämästään ja minä omastani, osan sieltä ja osan täältä. Paljon samaa löytyi ja ainakin se, että olimme kumpikin nyt koiran kanssa kahden elämissämme.

Koirat olivat kääntäneet selkänsä toisilleen, joten sillä rintamalla oli rauhallista.

Seisoskelimme varmasti reilun puolituntisen jutellen. Hän kertoi, että jutteli usein tuntemattomien kanssa, koska se oli terapeuttista hänelle, vaikeiden elämänvaiheiden läpikäyneelle. Tunnustin sortuneeni samaan terapiaan... ja nauttineeni, kun minua kuunneltiin.

Mietin toisaalta, että onko se rasite sille, joka ”pääsee” kuuntelemaan?

Kun viimein erosimme ja kävelin autolleni, jäin miettimään monia asioita. Katseeni vaelsi vielä Alppiruusupuiston kumpuilevissa maisemissa.

Juuri kun elämässä on tuo matala kosteikko, kyynelten aika, niin sielläkin löytyy ehkä jokin pieni alppiruusu kukkivana. Se voi olla oman lapsen tuottama iloinen uutinen mustalla hetkellä.

Kallioilla, kuivilla ja kovilla ei kukkia kasva, mutta jospa siellä on viiva punaisessa graniitissa vaihteluna? Ja kuitenkin harjun vieressä, liki kalliota, mäntyjen katveessa jälleen lähes puiden korkuisia alppiruusuja, kukkia korkeuksissa.

Juuri ennen lähtöäni seurailin vielä ihmisten kulkua ja mietin, millaisia tarinoita siellä kulkikaan? Sillä jokainen ihminen on tarina, ainutlaatuinen. Kahteen samanlaiseen et törmää koskaan.

Toisen elämässä on enemmän kosteikkoja, toisen kuivaa kalliota, mutta jokaisen polulle sattuu noita kukkivia alppiruusuja. Kunhan sen oivaltaa ja osaa iloita niistä.

Osaatko sinä?

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.

Lukijan kolumni