Maanantai 21.8.2017Soini, Veini

Taakat ja niiden kantajat

LUKIJAN
KOLUMNI

Hilkka Pulli

Evankelis-luterilaisen kirkkomme piirissä tapahtuu näinä aikoina paljon, eikä kaikki ole välttämättä sellaista, johon voisi oikopäätä ja kiitollisena yhtyä. Jos pyhä lakaistaan pois kirkosta, mitä sinne jää? Tätä miettivät erittäin monet ikäihmiset ja muutkin riviseurakuntalaiset.

Minä katselin joitain aikoja sitten televisiosta leiririppikoululla nauhoitettua jumalanpalvelusta, jossa nuorisotyönohjaaja Jonna Peitso puhui nuorille synnistä, ja syntitaakan kantamisesta.

Ennen tuota tilaisuutta nuoret olivat vuorokautta aiemmin joutuneet valitsemaan kiven, joka kuvastaisi heidän syntiensä määrää. Valitessaan kiveä he eivät tienneet, että he joutuvat kantamaan kiveä mukanaan koko ajan, yötä päivää.

Vasta nyt kivitaakasta päästiin, kun kukin vuorollaan sai laskea ”syntikivensä” alttarin vieressä olevaan laatikkoon. Joku oli kantanut aivan pientä, taskuun tai kouraan sopivaa kiveä, toiset vähän isompaa, ja muutama vieläkin suurempaa.

Kun laatikko oli aivan täynnä, viimeisenä sen viereen ilmaantui vielä lähes järkäleen kokoinen kivi. Ja näin kaikki olivat lopulta päässeen eroon taakastaan. Laatikko symboloi rukouksen kautta saatua anteeksiantoa.

Tuo ohjaajan havainnollinen opetus: nuorten konkreettinen synnin mukanaan kantaminen havahdutti varmasti muitakin katsojia kuin minua. Siinä oli kyse paljon enemmästä kuin pelkästä käskyjen ulkoa päähän pänttäämisestä.

On helppoa kuvitella, ettei ainakaan tuo käsky kovin helposti unohdu nuorten mielestä. Eikä se, että rukouksessa anotaan, eikä sanella tai käskytetä, mitä Luojan täytyy tehdä ja hyväksyä.

Kaikkea toivoa ei siis kirkon piirissä ole menetetty. Ainakin nuorisotyön saralta sitä löytyy yhä. Mutta, vaikka tällainen kokemuskenttä olisikin toiminnan valoisa äärilaita, varjon puolella on monta kiveä kannettavana, ja kangettavana.

Tästä kertoo sekin, että heinäkuun alussa Porissa Suomi-Areenan kävijät ovat neljän päivän aikana jättäneet kirkon ja Suomi 100-juhlavuoden järjestämälle muutosterassille noin tuhat muutostoivetta.

Ratkaisupajassa piispa Björn Vikström koki asian niin, että tarvitaan innovatiivisuutta siinä, missä ja miten nuorten mielipiteet saadaan päättäjien tietoisuuteen. Samaa mieltä Vikströmin kanssa oli sisäministeri Paula Risikko.

Nuoret ovat tulevaisuuden rakentajia, näinhän se on.

Mutta saavatko nuoret riittävän lujan perustan vastuullista aikuistumista varten pelkästään kirkon pyrkimyksestä tehdä parhaansa?

Pitäisikö koko yhteiskunnan alkaa vakaammin huomioida fakta, että nuori on nuori siitä huolimatta, että hän hallitsee kaikki mahdolliset tekniikan ihmeet.

Aikuista nuori tarvitsee aina lähelleen turvaksi, ja näyttämään oikeaa suuntaa. On aikuisten asia pysyä nuorten mukana, ajan hermolla. Ei inhimillinen läheisyys saa koskaan lipua osaksi virtuaalimaailmaa.

Kirjoittaja on turkulainen kirjailija.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.