Kuntauudistus on jämähtänyt kuin auto parkkiruutuun. Päälle pakkaantuu lunta ja tuulilasinpyyhkijään rikesakkolappuja. Kuntajako on kirkkoveneajan jäänne. Uudistusta on yritetty jo liki neljännesvuosisata. Vaikka olot ja elinkeinorakenne ovat pysyvästi muuttuneet, silti ei uskalleta tehdä mitään.

Kuntien välinen muuttoliike on viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut suurempaa kuin milloinkaan. Suurten kaupunkien alueilla asuu jo 3,2 miljoonaa (58,8 prosenttia) asukaista. Meillä on toisen ja kolmannen polven kaupunkilaisia, joiden jalat ovat kaupungissa mutta sydän maalla.

Joissakin kunnissa on taloudellisesti äärimmäisen vaikeaa; ei ole työtä eikä työntekijöitä ja veroprosentti alkaa kohta kolmosella. Työssä käyvää kohden on 3–4 huollettavaa ja jopa VPK:n keski-ikä liippaa 70 vuotta.

Mistä sitten panttaa? Kyseessä on kaupunkiseutujen sisäinen kilpailu hyvistä veronmaksajista. Verotuotto ja palveluiden kustannukset jakaantuvat epätasaisesti. Kunnat eivät suostu vapaaehtoisesti tasaamaan tätä kokonaisvastuuta.

Palveluverkko, velvoite vuokra-asunnoista, kulttuurista sekä vastuu vanhuksista, maahanmuuttajista, opiskelijoista ja tuottamattomasta väestöstä on keskuskaupungeilla. Hyvät veronmaksajat puolestaan houkutellaan asumaan sivukuntiin, joiden tulotaso kasvaa. Ne hyötyvät vaikka veroprosentti nousee. Änkyräpäättäjilläkin säilyy valta. Itsekästä!

Valikoiva muuttoliike lisää tätä epäsuhtaa. Ruotsissa on todettu, että kun asuinalueiden negatiivinen erilaistuminen ylittää 20 prosentin rajan, varakkaat muuttavat – kehyskuntiin! Ministeri Virkkunen on taatusti oikealla asialla. Hallintoamme on turvotettu 20 miljoonaa asukasta varten. Se tuottaa palvelut, mutta ei ole itseisarvo.

Kuntaliitokset eivät sinällään tuo lisää tuottavuutta. Eikä yhtä ainoata kuntaliitosmallia ei ole olemassa. Jokainen kunta katsoo kuntauudistusta omasta itsekkäästä vinkkelistään. Vasta kun yhtenäinen työssäkäyntialue ja toiminnalliset edellytykset kohtaavat, liitoksista syntyy lisäarvoa.

Hallitusohjelman perälautaan on kirjoitettu, että ensimmäisessä vaiheessa tehdään kuntarakenteiden selvitys, ja vasta sen jälkeen uudistetaan sosiaali- ja terveyshuollon rakenne. Siksi auto kohta peittyy hankeen ja haltijasta riidellään.

Päättäjien on tiedostettava, että uudet tuottavat elinkeinot menestyvät huonosti hajaantuneessa Suomessa. Siksi kaupunkiseutujenkin välinen kilpailu lisääntyy. Niitä tulee olemaan enintään 5–7.

Joidenkin tulevaisuudentutkijoiden mielestä ainoa kansainvälisesti kilpailukykyinen alue lienee Turku-Tampere-Helsinki! Itse näen, että kuntaliitokset ovat kiireellisiä. Koko Suomi on hoidettava ja siksi tarvitaan järkeviä, erilaisia kuntaliitosmalleja.

Kinkkinen kysymys on, miten niistä päätetään? On vihdoin ymmärrettävä, että globaali kilpailukyky on jo paikallista. Virhearvio on sekin, että oikeita asioita on tehty liian pitkään. Kaikilta kuntapäättäjiltä tarvitaan sovittelumieltä!

•Kirjoittaja on turkulainen veteraanipoliitikko.