Astronomit ovat löytäneet kosmoksesta uudentyyppisiä tähtiä. Ne ovat oman Aurinkomme kaltaisia kaasupalloja, mutta hyvin kylmiä. Cooleimmat starat ovat pinnaltaan vain parinsadan asteen lämpöisiä. Taas kerran kosmos on yllättänyt meidät ihmeellisyydellään.

Akatemian tuoreen tutkimuksen mukaan Suomen tieteellä menee huonosti. Olemme tipahtaneet kärkisijoilta Pohjoismaiden huonoimmaksi. Raportti sanoo myös selkeästi, miksi: yliopistoissa tehdään suhteettoman paljon soveltavaa tutkimusta ja kehittämistyötä perustutkimuksen kustannuksella. Kas vain, lopulta päättäjätkin ovat huomaamassa, että jotain on vialla.

Nykyään tutkimuksen iskulauseita ovat tehokkuus, kustannusvastaavuus, innovaatio, teollisuusyhteistyö ja kaupalliset sovellutukset. Kuvaavaa on myös se, että opetusministeriö jakaa rahaa lähinnä maisteri- ja tohtorituotannosta. Yliopistoista on tullut tehtaita, joiden tuloksellisuus mitataan aivan muilla mittareilla kuin tutkimustuloksilla. Opetusministeriön lisäksi yliopistot itsekin tekevät parhaansa akateemisen vapauden nujertamiseen.

Tutkimukseen annetaan yhä vähemmän rahaa ja yhä vähemmän aikaa. Aalto-yliopistossa työskentelevä kollegani kertoo päiviensä kuluvan koulutustilaisuuksissa, joissa korostetaan tahtotilojen ja arvoketjujen merkitystä ja opetetaan, mistä tieteenteossa todella on kyse: ”Kehitetään prosessikonseptit, joissa Public-Private-Partnership -toimintaan yhdistetään People&Prosessit sekä Products&Palvelut (PPPPPPP).”

Seminaaripäivän päätteeksi Suomen parhaat tutkijat pistetään vielä pohtimaan pienryhmissä, mikä eläin Aalto-huippuyliopisto olisi, jos se olisi eläin. (Pahkasika? Vaivaispäästäinen? Stellerin merilehmä?). Eipä kumma, jos tieteen taso laskee.

Yliopistouudistuksen yhteydessä on puhuttu lähinnä vaaroista, joita ulkopuolisten tulo yliopistojen hallituksiin aiheuttaa. Kukaan ei ole hiiskahtanutkaan mahdollisuuksista, joita valtion virastokankeudesta vapautuminen voisi tarjota. Nyt yliopistoilla olisi mahdollisuus siivota pois turha sälä, joka nielee yhä suuremman osan tutkijan työpäivästä.

”Uudistuksen pitäisi olla mahdollisuus päästä eroon kaikesta ylimääräisestä byrokratiasta”, sanoo Vuoden professoriksi valittu Howard Jacobs ja luettelee, mistä alkaa: kokonaiskustannusmalli on naurettava ja työaikajärjestelmä yhtä turha. Samaa mieltä lienee jokainen tutkija, mutta hallinto sen kun tarjoaa yhä uusia esteitä tutkimuksen teolle. Tuore Kampus-lehtikin kertoo innostuneessa äänensävyssä, kuinka uudistuksen myötä tutkijat pääsevät laskemaan tilakustannuksia ja erittelemään alveja entistäkin tarkemmin.

Mitä järkeä on työaikajärjestelmässä, johon ei voi kirjata todellisia työtuntejaan? Miksi kytätä minuuttitarkasti tutkijoiden ajankäyttöä, kun esimerkiksi keskivertoprofessori tekee vuodessa lähes kuusisataa tuntia palkatonta ylityötä? Miksi mystisten ”kokonaiskustannusten” nimissä pitää maksaa yliopistolle toiset satatuhatta sakkoa siitä, että saa sadantuhannen apurahan?

Miten olisi aidosti palkitseva palkkaus toimimattoman VPJ-systeemin sijaan? Tai painajaismaisista tietokoneohjelmista luopuminen? Mitä jos tutkijoiden ääntä kuunneltaisiin, nyt kun uudistuksiin on mahdollisuus, ja muutettaisiin virastoyliopistot takaisin vapaan, luovan, hyödyttömän tutkimuksen tyyssijoiksi?

Mitä hyötyä meille on siitä tiedosta, että avaruudessa on niin kylmiä tähtiä, että niistä ei olisi edes pizzauuneiksi? Mitä hyötyä yleensä on perustutkimuksesta, joka ei oitis johda innovaatioihin ja kaupallisiin sovellutuksiin?

Herra nimeltä James Clerk Maxwell innostui 1800-luvulla tutkimaan outoa ja hyödytöntä ilmiötä, joka ilmeni parhaiten kissaa silitettäessä. James-parka ei ilmeisesti ollut sisäistänyt PPPPPPP-ajattelua, koska haaskasi aikaansa tuohon sähköksi nimitettyyn kummajaiseen.

Kirjoittaja on avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa.