Suomalainen mies ei ole väkivaltainen
Keskusteleminen väkivallasta on vaikeaa muun muassa siksi, että osa yleisöstä ei edes halua kuulla hyviä uutisia, kuten henkirikosten vähenemistä maassamme. Suomessa herätti laajaa huomiota kahdeksan perhesurman ryväs vuonna 2008. Myös sen jälkeen ajallisesti läheisiä tapauksia on uutisoitu.
Liekkiin roihahtanut keskustelu oli pääosin kuvitelmien leimaamaa. Oletettua yhteiskunnan hätätilaa kauhisteltaessa sivuutettiin se tosiasia, että lasten riski kuolla väkivallan seurauksena on Suomessa vähentynyt rajusti viimeisen 65 vuoden aikana. 1950-luvulla surmattiin 14,9 lasta 100 000:tta kohti, kun taas tekojen ilmaantuvuus 1990-luvulla oli 1,6/100 000 ja 2000-luvulla 0,8/100 000. Ero on yli 18-kertainen.
Kuvitelma päinvastaisesta kehityksestä johti oletuksiin, joissa syyllisiä olivat niin maahanmuutto, sosiaali- ja perhepolitiikka, aina syylliseksi sopiva ”vapaa kasvatus” kuin itsemurhia ja väkivaltaa tosiasiallisesti vähentävät masennuslääkkeetkin.
HOKEMA SUOMALAISEN miehen väkivaltaisuudesta 2000-luvun tosiasioiden valossa ei pidä paikkaansa, sillä suuret osat eteläistä ja läntistä Suomea ovat henkirikostiheydeltään länsieurooppalaista perustasoa. Suomea kokonaisuutena tarkastellenkin kuvitelma perustuu vain Pohjoismaihin ja Länsi- ja Etelä-Eurooppaan tehtävään vertailuun.
Henkirikokset ovat yleisempiä ns. vodkavyöhykkeellä, joka kulkee Baltian maiden, Valko-Venäjän ja Ukrainan kautta Itä-Balkanille ja Turkkiin. Eniten henkirikoksia Euroopassa tapahtuu Venäjällä, ja maailmanlaajuisesti Suomi asettuu keskikastiin. Esimerkiksi Yhdysvallat ja latinalainen Amerikka ovat väestöön suhteutetuissa henkirikosluvuissa huimasti edellämme.
KOLMEN PERUSASIAN toivoisinkin tulevan muistetuiksi, kun ”suomalaisen miehen” väkivaltaisuudesta puhutaan: 1) Henkirikosten yliedustus Länsi-Eurooppaan nähden vallitsee vain Itä- ja Pohjois-Suomessa; 2) Naapurimaissamme idässä ja etelässä on enemmän surmaväkivaltaa kuin Suomessa; 3) Väkivalta on yleistä vain työelämän ulkopuolella olevien työikäisten päihdeongelmaisten miesten joukossa, jossa valtaosalla jo on rikosrekisteri.
Työssä käyvä suomalainen mies, jolla ei ole aiempaan väkivaltaisuuteen liittyvää päihdeongelmaa, ei ole todennäköisempi tappaja kuin skandinaavinen tai länsieurooppalainen verrokkinsa. Kokonaisuutenakin tarkastellen suomalainen mies tappaa huomattavasti harvemmin kuin venäläinen, baltti tai vaikkapa Yhdysvaltojen kansalainen.
PERINTEINEN SUOMALAISEN miehen väkivaltaisuuden päivittely elää kuitenkin stereotypioissa, joita käytetään tarvittaessa surutta ketä tahansa suomalaista miestä vastaan. Joskus muun muassa huoltajuuskiistoissa lasten isää vastaan argumentoidaan oikeudessa väkivallan uhalla ilman, että ainoakaan asia miehen elämänhistoriassa, dokumentoidussa käyttäytymisessä, psyykkisessä tilassa tai olemuksessa puhuisi väkivaltariskin puolesta, ja kaikki näytöt ovat päinvastaisen puolella. Silti naisen voimakkaaseen eläytymiseen, joskus manipulointiin ja joskus jopa vainoharhaisuuteen pohjautuva tarina, joka on hänen päämääriensä kannalta sopiva, saatetaan ottaa esimerkiksi lastensuojelussa täytenä totena.
Rasismin tai laajemmin kansanryhmään kuulumisen perusteella tapahtuvan leimaamisen tuomittavuudesta puhutaan paljon. Myyttisesti väkivaltaisen ”suomalaisen miehen” jatkuva roikkuminen mukana niin sanotuissa sivistyneissäkin keskusteluissa on kuitenkin epäkohta, johon ei juuri ole kiinnitetty huomiota.
Hannu Lauerma
Kirjoittaja on psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri
