Kolumnit

Isonkarin asutuksen lyhyt historia

Kolumni | Turun Sanomat 18.8.2012 10:58 |

Selkämeren eteläosan Isokari tunnetaan majakka- ja luotsisaarena. Sen historia on kiintoisa luku merenkulun historiaa, johon on vaikuttanut ennen muuta tekniikan, mutta myös ulkomaankaupan ja elinkeinoelämän kehitys.

Karu, asumaton, kalastajien tukikohtanaan käyttämä saari muuttui 1700-luvun lopulta muutamassa vuosikymmenessä puolensadan ihmisen kotipaikaksi. Enimmillään kuuttakymmentä lähestynyt väkiluku voi ihmetyttää: mitä kaikki tekivät siellä vuodet ympäri?

Pelkällä kalastuksella ei eletty. Leivän toi merenkulun turvaaminen. Laivoja piti vahtia ja luotsata yötä päivää. Aluksi ei ollut luotsikuttereita kuljettajineen: Luotsi ajoi veneellään laivan kylkeen ja kiipesi laivaan. Vene kiinnitettiin odottamaan paluuta. Luotsien piti myös valmistaa ja panna jäiden lähdettyä paikoilleen väylien varteen viitat ja muut merimerkit.

Naisten aika meni arjen askareissa. Joka perheellä oli myös lehmä. Mikään ei niissä oloissa käynyt käden käänteessä.

MYÖS VUONNA 1833 valmistunut majakka työllisti: valo tuli sytyttää ja tulta vahtia. Vielä 1900-luvun alussa ennen jäänmurtajia majakka sammutettiin sydäntalven ja kelirikon ajaksi, kun laivojen kulku keskeytyi.

Kelirikkoajat väki eli eristyksissä ja pärjäsi varaamallaan ruoalla satunnaisen kalan- ja riistasaaliin lisäksi. Talvella syntyneille vauvoille voitiin antaa hätäkaste, koska kirkkokaste ei ollut pitkään aikaan mahdollinen. Kasteen antoi usein majakanvartija.

Nyt majakka on automatisoitu. Nykytekniikan avulla myös laivojen kulku tiedetään hyvissä ajoin. Vahdinpito kiikaroimalla on muisto vain. Nopeat luotsiveneet kiidättävät luotsin laivaan kauempaakin.

Muutkin Isonkarin rakennukset kuin majakka ja vanha vahtitupa kertovat menneestä: on majakkaväen asuinrakennus, luotsien torppia, saunoja, navettoja, puuvajoja, rantpuareja, kivilaitureita.

ISOKARI ON innoittanut saaristoaiheista paljon kirjoittanutta Juhani Merilahteakin (Isonkarin miehet. Luotolaisromaani 1800-luvulta, 1984), samoin Altti Holmroosia (Isonkarin ihmeet, 2004) Nyt saaren on herättänyt henkiin Antero Merilä kirjasellaan Isonkarin asukkaita. Siitä ilmenee, ketkä ovat saaressa milloinkin asuneet ja mitkä ovat olleet heidän perhesuhteensa, työnsä tai muut roolinsa. Tilastoja höystävät runsaat valokuvat ja pienet tarinat.

Minullekin selvisi, kuka tarkalleen oli vaarini usein siteeraama "vanh, muinane Iisrael", jonka nimi jäi lapsena mieleen. Löysin myös "Ruusenlunskan", joka vaarin mukaan oli leikkauttanut pitkät hiuksensa muodikkaaksi polkkatukaksi ja sitä esitelläkseen kuurannut pihalla kuparipannua niska paljaana saaden kohtalokkaan annoksen jäätävää pohjatuulta.

Saaren enemmistön kieli oli alkuun ruotsi. Se vaikutti myös vähitellen yleistyneeseen suomeen. Vaari totesi nähdessään pikkutyttönä saamani silmälasit: - Sääki oles saan klasisilmä! Ihmettelyn nähnyt äiti selitti ruotsin sanan olevan glasögon.

TEKNIIKAN HUIMA kehitys on vienyt Isonkarin ympärivuotisen asutuksen. 1960-luvulla rakennettu, jo remontoitukin luotsiasema palvelee enää pysähdys- ja yöpymispaikkana.

Isokari on nyt kesäsaari. Siellä viettävät vapaa-aikaa pääosin entisten isokarilaisten jälkeläiset, joiden juuret ovat rakkaan saaren kallionkoloissa. Myös yhä useammat matkailijat ovat löytäneet Isonkarin.

Maisemat ovat muuttuneet enemmän, kuin kukaan olisi kuvitellut, saati toivonut. Puut ja pensaat valtaavat vauhdilla alaa. Ennen kaikkialle loistanutta majakan valoakaan ei näy kuin paikoin. Mitä mahtaa majakkakin ajatella!

LEENA KYTÖMÄKI

Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen dosentti.

TSTV - Uusimmat