Kolumnit

Välähdyksiä

Kolumni | Turun Sanomat 4.8.2012 04:15 |

Olin teini-ikäisenä jatkuvan hämmennyksen vallassa. Aivan kuin olisin ollut väärässä kehossa ja ajassa. Maailma ympärilläni oli alkanut muuttua levottomaksi, ahneeksi ja vaativaksi. Se tähtäsi kirkkaat valonsa minuun ja joku esitti kysymyksiä joihin en osannut vastata. Mitä sinä aiot? Mihin menet? Mitä nyt tapahtuu?

Lapsuus taipui, luovutti ja hävisi. Kohta jo muutin vieraisiin huoneisiin, joista tuli tuttuja, tutustuin ihmisiin, joista tuli vieraita. Tein työtä ja elin ja nyt olen tässä. Ja yhä edelleen saatan toisinaan kuulla samat kysymykset ja niistä sen kaikkein vaikeimman; Miten tästä elämästä selvitään? Kyllä te tiedätte sen kysymyksen. Se iskee tajuntaan kuin infarkti ja muuttaa kaiken hetkessä säleiseksi ja oudon vieraaksi.

HÄMMENNYKSENI ON kroonistuvaa lajia. Se alkoi oireilla jo kauan sitten. Intia, 1988.

Kaksi vuorokautta matkalla ollut juna saapuu New Delhin asemalle. Ovella vastassa kuumuus joka pullistaa suonet, kihoaa päähän ja keuhkoihin. Se sykkii ja haisee savulta; temppelin suitsukkeiden savulta, palavien jätteiden savulta. Haju, jonka sisällä on kaikki elämän ja kuoleman hajut imeytyy ihoon.

Ihmisvirta ahmaisee meidät; Spitaalisia, rampoja, sokeita, nääntyviä lapsia, kurjista kurjimpia kerjäläisiä, kulkukoiria, kanoja, vuohia, massoittain ihmisiä tulossa jostain, matkalla jonnekin. Pieni poika tarttuu minua hihasta ja pyytää rupiaa, toinen, kolmas, kohta heitä on kymmenen. Ei minulla ole, yritän selittää. He katsovat minua anellen ja heidän silmänsä sanovat, älä sinä pullea, valkoinen, etuoikeutettu tyttö valehtele.

Kompuroin kun yritän pysyä vanhempieni ja veljeni perässä ja tunnen kuinka alan hävetä itseäni ja hyvää osaani yksitoistavuotiaan säälimättömyydellä. Kaaos ja syyllisyys painavat rinnassa ja aivoissa, hengästyttävä meteli hakkaa takaraivoon. Törmään vanhaan mieheen, jolla ei ole käsiä. Hänen kasvonsa ovat spitaalin runtelemat. Yhdellä näkevällä silmällään hän katsoo minun lävitseni. Se katse on ikivanha, auringonpolttama, kärsivän Jumalan katse.

Autossa painan pääni ikkunalasia vasten ja seuraan kaikkea kuin järjetöntä mykkää elokuvaa. Maisemat vaihtuvat, ajamme kaupungin halki. Raudanpunainen maa pöllyää teiden varsilla, jakarandat kukkivat. Jonkun pihalla sari-kankaat hulmuavat tuulessa kuin ylitsepääsemättöminä siltoina kahden maailman välillä.

Yöllä en saa unta. Jokin sisälläni on muuttunut, vääntynyt toiseen asentoon. Tajuan, etten ole enää lapsi, en ole enää turvassa. Kaikki, mitä tässä maailmassa tapahtuu, tapahtuu jollain tasolla meille kaikille yhteisesti. Miten siitä selvitään?

NORJA, 2012. Makaan hereillä ja kuuntelen Atlantin syvää ja käheää ääntä. Sade on vihdoin tauonnut, tuuli jaksaa vielä. Tämä on ollut Norjan kylmin kesä sataan vuoteen. Nousen ja kävelen mökin pienelle parvekkeelle. Aamuyön voimaton valo värisee vangittuna paksujen pilvilaattojen takana. Meri velloo vuonossa kuin musta öljy. Hytisen kylmästä ja tähyilen aavalle päin. Atlantti on levoton ja vaahtopäinen. Seitsemän sisaren vuorijonoa emme ole nähneet kolmeen päivään. Sen jalkojen juuressa pimeät, uniset talot odottavat asujaa.

Vuonon perällä näkyy heikkoa valoa. Sumun seasta ilmestyy vene, jossa istuu kolme vaitonaista miestä. Viereisen mökin kalastajat palaavat retkeltään.

Juuri ennen kuin nukahdan, muistan unen johon heräsin. Seisoin kallionkielekkeellä ja katselin merelle. Yht’äkkiä tajusin, että olen elänyt ennenkin ja siinä samassa saatoin nähdä kaikki ne kehot, joissa olin kulkenut. Seitsemän hämmentävää ja hyvää elämää. En selvinnyt yhdestäkään.

ANNA ERIKSSON

Kirjoittaja on taiteilija.

TSTV - uusimmat