Perjantai 20.10.2017Kauno, Kasperi, Jesper, Jasper

Uusi tutkimus haastaa vanhoja käsityksiä ulkopolitiikasta

Henri Vogtin ja Ville Sinkkosen esittämän puheenvuoron mukaan Suomen ulkopolitiikkaa rajoittaa paitsi passivoiva resurssirealismi myös historian painolasti: perinteisesti ulkopolitiikka on ollut varovaista ja rohkeita visioita on harvoin nähty (TS 24.10.).

Suomalaisen historiantutkimuksen valtavirta tukee väitettä. Tulkinnoissa painotetaan Suomen pyrkimystä pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Kun maailmalla tapahtui, Helsingissä odotettiin ja katsottiin. Mikäli toimittiin, se tehtiin vasta perusteellisen harkinnan jälkeen. Irtiotot tuomittiin yrityksiksi horjuttaa maan asemaa.

Varovaisuus ja realismi muodostivat suomalaisen ulkopolitiikan hallitsevan trendin vuosina 1945–1989. Kylmän sodan painostava ilmapiiri korosti kansallisia etuja ja niiden kapeaa ymmärtämistä. Ulkopolitiikan asialista pidettiin lyhyenä; YK:ssa ja muissa kansainvälisissä instituutioissa toimittiin ensisijaisesti oman puolueettomuuspolitiikan vahvistamiseksi.

Uudempi tutkimus antaa kuitenkin aihetta pohtia perinteisen historiakuvan osuvuutta. Löytyisikö menneisyydestä hetkiä, joina uskallusta oli enemmän? Kuinka ketterästi suomalaiset ovat tarttuneet äkillisesti auenneisiin tilaisuuksiin? Miten Suomessa on hyödynnetty monenkeskisen politiikan ja kansainvälisten instituutioiden mahdollisuuksia?

Tunnetuin esimerkki suomalaisen ulkopolitiikan toimeliaisuudesta on tietenkin Etyk-prosessi, jossa presidentti Urho Kekkonen ei epäröinyt esiintyä valovoimaisena kansainvälisenä vaikuttajana. 1970-luvun puolivälin tapahtumia mielenkiintoisempaa on kuitenkin kohdistaa katse prosessin jatkumiseen ja Suomen toimintaan seuraavalla vuosikymmenellä, aikana jota historiantulkinnoissa harvemmin kaunistellaan.

Presidentti Mauno Koiviston tavoitteena oli korostaa ulkopolitiikassa jatkuvuutta. ”Emme uskoneet muutoksiin, koska emme halunneet niitä”, Max Jakobson kirjoitti 1992.

Lähempi tarkastelu kuitenkin haastaa tulkinnat Koiviston linjan passiivisuudesta. Etenkin 1980- ja 1990-lukujen vaihde tarjosi mahdollisuuksia reipasliikkeiseen, myönteisiä muutoksia tukevaan politiikkaan. Itäblokin nopea hajoaminen vuoden 1989 jälkeen ja Etyk-prosessin samanaikainen vauhdittuminen avasivat sovittelijan ja sillanrakentajan paikan Suomen kaltaiselle puolueettomalle toimijalle.

Tilaisuuksiin myös tartuttiin. Puolueettomilla mailla oli tärkeä rooli Pariisissa marraskuussa 1990 järjestetyssä Etykin huippukokouksessa, joka oli kylmän sodan symbolinen päätös. Tilaisuudessa allekirjoitettu Uuden Euroopan peruskirja julisti Euroopan kahtiajaon päättyneeksi. Etykistä tuli lopulta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö, Etyj, jonka entistä kattavampi toimialue määräytyi laajentuvan turvallisuuskäsityksen mukaan.

Suomessa yleiseurooppalaisen turvallisuusrakenteen vahvistaminen tulkittiin kansallisten intressien mukaiseksi: vuosikymmenen vaihteessa Etyk oli suomalaisten silmissä kehittymässä yhä kattavammaksi ja kehityskelpoisemmaksi eurooppalaiseksi yhteistyöjärjestelmäksi, joka voisi tuoda vakautta sekä idänsuhteisiin että Euroopan epävarmaan tilanteeseen. Etykin kehittämiselle annettu painoarvo on kuitenkin jättänyt varjoonsa dramaattisemman tapahtumahistorian, johon myös liittyy merkittävää aloitteellisuutta.

Presidentti Koiviston pidättyvän Baltian politiikan vähemmän tunnetusta aktiivisemmasta kääntöpuolesta tihkuu vähitellen uusia tutkimustietoja. Ehkäpä dramaattisin irtiotto varovaisen ulkopolitiikan perinteestä osui syksyyn 1990 ja Operaatio Paxina tunnettuun nopeaan poliittiseen käännökseen.

Syyskuussa 1990 Koivisto ilmoitti Suomen hallituksen katsovan, että vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset, puolustusta rajoittavat artiklat olivat menettäneet merkityksensä.

Erityisen vanhentuneina presidentti näki sopimuksen Saksaan liittyvät määräykset. Samassa yhteydessä hän tulkitsi aikansaeläneiksi myös Neuvostoliiton kanssa vuonna 1948 solmitun YYA-sopimuksen viittaukset Saksan uhkaan. Koiviston päätöksen taustalla oli Saksojen nopea yhdentymiskehitys ja näköpiirissä oleva Saksan valtiollisen suvereniteetin palautuminen. Jos rauhansopimukset eivät enää sitoneet Saksaa, miksi ne vielä sitoisivat Suomea?

Hyvin pienessä ulkopoliittisten virkamiesten ja päättäjien piirissä salassa valmisteltu Operaatio Pax yllätti monet ja poikkesi selkeästi perinteiseltä varovaisuuslinjalta. Ulkopuolisia tahoja ei etukäteen varsinaisesti konsultoitu. Suomen valtionjohto vain ilmoitti asiasta Neuvostoliitolle ja Isolle-Britannialle ja sivuutti näin sopimuksessa määritellyt menettelytavat. Suomi ei myöskään pyörtänyt kantojaan Moskovasta pian saapuneen nootin, tai edes Lontoon yllättävän vastalauseen jälkeen.

Suomalaisten yksipuolinen siirto noteerattiin ulkomailla rohkeana ja onnistuneena tekona, josta kansainvälinen media kirjoitti ihailevaan sävyyn. Arvioita ei heikentänyt edes se, että muut vastaavan rauhansopimuksen allekirjoittaneet maat olivat jo aikoja sitten mitätöineet tai sivuuttaneet sopimustensa sotilaalliset rajoitukset. Koiviston päätös myös toimi rohkaisevana esimerkkinä Itävallan hallitukselle, joka samoihin aikoihin suunnitteli vapautumista vuoden 1955 valtiosopimuksen rajoitteista.

Vaikka kansainvälisen ilmapiirin lientyminen lisäsi Suomen poliittista liikkumatilaa, maamme ulkopoliittiseen toimintaympäristöön liittyvät epävarmuustekijät eivät olleet poistuneet. Vielä syksyllä 1990 juuri kukaan ei osannut ennustaa neuvostojärjestelmän nopeaa ja rauhanomaista hajoamista.

Kehitys näyttikin huolestuttavalta jo tammikuussa 1991, kun Neuvostoliiton johto yritti väkivalloin tukahduttaa Baltian maiden itsenäisyysliikehdinnän. Tilanne uhkasi riistäytyä käsistä ja sysätä raiteiltaan pääosin maltillisesti edenneen kylmän sodan päättymisprosessin. Tässä suomalaisilla oli kuitenkin jälleen tilaisuus toimia: Suomen hallituksen aloitteesta Baltian kriisi otettiin esille Etykissä. Järjestössä omaksuttua menettelytapaa noudattaen Neuvostoliitolta vaadittiin pidättäytymistä voimankäytöstä ja selvityksen antamista tilanteesta, minkä se tekikin.

Tämä pieneltä vaikuttanut yksityiskohta on merkittävä. Se kohdistui Suomen ulkopolitiikan arkaan ytimeen: Neuvostoliiton sisäisiin asioihin puuttumiseen. Kyse oli reaktiosta Neuvostoliiton voimankäyttöön tavalla, joka oli Suomen ulkopolitiikassa uutta. Se myös kertoo suomalaisten lujasta uskosta monenkeskisen turvallisuuden mahdollisuuksiin kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa.

Suomen roolista 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun käänteissä on olemassa toistaiseksi vähän tutkimusta. Tämä on sääli, sillä näiden tapahtumien yksityiskohtainen tuntemus auttaa ymmärtämään, miten Suomi voisi toimia nyt vallitsevan maailmanjärjestyksen muuttuessa.

Suomen ulkopolitiikan historia kertoo tilaisuuttaan kärsivällisesti odottaneesta toimijasta, joka oikean hetken tullen ei ole epäröinyt tehdä uskaliaita liikkeitä. Maailmanpolitiikan nykyinen murrosvaihe avaa mahdollisuuksia myös Suomen kaltaiselle maalle vaikuttaa myönteisen muutoksen puolesta, kansainvälisiä instituutioita vahvistaen ja hyödyntäen.

Juhana Aunesluoma

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti, tutkimusjohtaja, Doctor of Philosophy (DPhil), Oxford.

Veera Mitzner

Kirjoittaja on tutkijatohtori (PhD), Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkosto.

Alioartikkeli kuuluu Utopia ulkopolitiikassa-sarjaan, joka julkaistaan myös verkossa.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.