Alio: Sisällissodan kipeitäkin tuntoja muisteltava

ALIO

Jan Löfström

Ulla-Maija Peltonen

Sisällissodan 1918 muistovuotta on vietetty lukuisin puhein, kirjoituksin, esityksin ja tilaisuuksin. Niiden yksi tihentymä oli tammikuussa sodan alkamisen vuosipäivän vaiheilla ja toinen muutamia viikkoja sitten, jolloin muisteltiin sodan päättymistä 1918 toukokuussa. Myös kesällä on järjestetty aiheeseen liittyviä tapahtumia, muun muassa 9.6. Dragsvikissä.

Eräs näkökulma on näissä yhteyksissä saanut toistaiseksi vähän huomiota. Se on sotaan liittyvien kipeiden muistojen säilymisen sitkeys ja sen merkityksen ymmärtäminen.

Sodanaikaiset väkivallanteot ja etenkin sodan jälkiselvittelyjen vääryydet synnyttivät syyllisyyden, katkeruuden ja vihan tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ja oikeutettuja. Ne selittävät, miksi vuoden 1918 kokemukset juurtuivat perheiden ja sukujen muistoihin vuosikymmeniksi, kuten esimerkiksi teoksessa Muistin paikat (2003) esitetyt mont lainaukset kertovat.

Sisällissodan kipeiden muistojen säilymistä ja niiden merkitystä asianosaisille olisi tärkeää käsitellä tänä sodan muistovuotena, jotta voitaisiin ymmärtää paremmin, miksi katkeruus ja viha konfliktien jälkeen usein säilyy sukupolvien ajan. Tämä auttaisi myös esimerkiksi kohtaamaan ihmisiä, joiden elämää Suomessa varjostavat entisen kotimaan konfliktien katkerat ylisukupolviset muistot.

Sisällissodan muistovuonna 2008 puoltasataa lukiolaista haastateltiin sodan muistamisesta. Voiko historiaa hyvittää? (2012) -teoksessa julkaistuissa haastattelulainauksissa nähdään, että nuorten oli vaikea mieltää sitä, että sodan kipeät kokemukset voivat periytyä seuraaville sukupolville.

Nuorista oli kyllä tärkeää muistella vuotta 1918, jotta samanlainen murhenäytelmä ei toistuisi, mutta sodan perinnössä ei ollut heidän mielestään työstettävää, sillä asianosaiset ovat jo kuolleet. Nuorista oli yllättävää, että vielä sukupolvia myöhemmin sisällissotaan voisi liittyä joidenkin ihmisten mielissä tuskallisia muistoja. Parhaillaan kuluvan muistovuoden aikana julkisuudessa esiintyneet ajatukset ovat olleet hyvin samanlaisia kuin näillä nuorilla.

Muistovuoden 2018 suuri teema on ollut sisällissodan repimän yhteiskunnan pitkä tie vakauteen ja eheytymiseen. Sanat sovinto ja anteeksianto ovat toistuneet monissa yhteyksissä. Samalla on myös vahvistettu omakuvaa, että suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirre on pyrkimys konsensukseen ja sovitteluun. Vuosi 2018 näyttäytyy eräänlaisena sovinnollisuuden juhlavuotena.

Sisällissotaa seuranneen yhteiskunnallisen eheytymisprosessin käsittely on tärkeää ja paikallaan. Ei kuitenkaan pitäisi langeta ajatukseen, että sovinnonteko vääryyden jälkeen on luonnollinen asioiden kulku. Sovinnon rakentumisen rinnalla on tarpeen tunnustaa katkeruuden ja syyllisyyden tunteiden sitkeys ja säilyminen. Ne ovat vääryyttä kärsineiden oikeutettua omaisuutta.

Kuten oikeusfilosofi Panu Minkkinen on pohtinut, on vaikeaa rakentaa vääryyden jälkeen sovinto yhteiskunnallisella tasolla ja samalla kunnioittaa vääryyden uhrin moraalista oikeutta kaunaan.

Katkeruuden ja vihan säilyminen voi ulkopuolisen silmin vaikuttaa epärationaaliselta, ja tällöin on vaikea löytää eettisesti ja yhteiskunnallisesti kestäviä tapoja käsitellä asiaa. Sovinnon kertomuksen rinnalla ei ole sijaa sopua häiritsevälle kertomukselle ylisukupolvisesta surusta ja kaunasta. Ne ovat kuitenkin myös olennaisia yhteiskunnan itseymmärrykselle ja siten olennainen osa sisällissodan muistovuoden keskustelua.

Sisällissodan kokeneet ovat muisteluissaan korostaneet, että sotaa ei voi koskaan unohtaa ja sota ei saa koskaan toistua. Hävinnyt osapuoli on korostanut myös kertomisen ja muistamisen merkitystä, ”ettei totuus unohtuisi”. Kertomukset vääryyksistä ilmentävät sodan todellisuuden näyttäytymistä erilaisena eri ihmisille. Myös sodan muistovuoden voidaan siksi odottaa merkitsevän eri ihmisille eri asioita. Vihan ja katkeruuden perinnöstä muistuttaminen ei tarkoita muistojuhlan tunnelman pilaamista vaan sitä, että parannetaan muistojuhlan valaistusta.

Jan Löfström on dosentti, yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Ulla Maija Peltonen dosentti, emerita erikoistutkija, Suomalaisen Kirjallisuuden seura.

Kirjoita uusi viesti



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.

Paljon on kertomatta
”Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski oli antanut määräyksen riisua aseista Viipurin suojeluskuntalaiset ja luovuttaa heidän aseensa punakaartille. Käskyä koskevat neuvottelut epäonnistuivat, ja tämän johdosta venäläisen 42. AK:n komitea päätti 24.1. antaa käskyn, jonka mukaan ”on ryhdyttävä taisteluun Suomen porvarikaartia vastaan ja sitä varten perustettava 42. AK:n vallankumousneuvosto…Vallankumouksen kaikki käskyt on pantava toimeen heti ja viivyttelemättä tästä lähtien, ilman keskusteluja. Porvarikaartille annetaan uhkavaatimus, että sen on luovutettava aseensa 36 tunnin kuluessa. Ellei uhkavaatimusta noudateta, AK:n joukkojen julistetaan olevan sotatilassa valkokaartin kanssa.” (Anthony F. Upton: Vallankumous Suomessa 1917-1918, Jyväskylä 1980)

Millä oikeudella Venäjän sota-asiain kansankomissaari Podvoiski tai venäläinen armeijakunta antoi yhtään mitään määräystä koskien itsenäisen Suomen valtion alueella olevia suomalaisjoukkoja? Eikö tuonkaltaisten asioiden olisi pitänyt kulkea itsenäistyneen Suomen laillisen valtionhallinnon kanssa käytyjen neuvottelujen kautta?

Samasta syystäkö, jonka tsaarin hallinnosta irronneeksi ilmoittautuneet ja lokakuussa 1917 armeijan, laivaston ja työläisten aluekomitean perustaneet laittomuuksiin syyllistyneet venäläisen armeijakunnan edustajat olivat aiemmin v. 1917 selittäneet Porissa perusteluksi mielivallalleen: ”Venäläiset ovat valtiaina Suomessa, ja Suomi saa ruokansakin Venäjältä.” (Jaakko Paavolainen: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, Helsinki 1967)
Kirjoita vastaus viestiin



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.

Tee ilmoitus sopimattomasta viestistä

Ilmoituksesi on siirtynyt käsittelyyn.
Virhe ilmoituksen lähetyksessä.