Antero kohtaa ylevää ja banaalia

KIRJAT

Hannu Väisänen:
Elohopea.

Otava. 363 s.

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen romaanisarjan kiinnostavuus syntyy monista seikoista. Keskushenkilön ja minäkertojan, Anteron, elämänkäänteiden seuraaminen on sinällään kiintoisaa, mutta erityisen vivahteen teoksiin tuo niiden taiteilijaromaanimaisuus.

Antero pohtii eri taiteita ja niiden luomiseen sekä olemukseen liittyviä kysymyksiä. Myös hänen tapansa havainnoida maailmaa esteettisen katseen kautta tekee teoksista yhtä paljon taiteilijaromaaneja kuin kehityskertomuksia. Tämä laaja-alainen taiteiden mukanaolo ei tietenkään ole kummallista, sillä onhan tunnettu ja palkittu tekijä niin kuva- kuin sanataiteen alueilla.

Antero pohtii eri taiteita ja niiden luomiseen sekä olemukseen liittyviä kysymyksiä. Myös hänen tapansa havainnoida maailmaa esteettisen katseen kautta tekee teoksista yhtä paljon taiteilijaromaaneja kuin kehityskertomuksia. Tämä laaja-alainen taiteiden mukanaolo ei tietenkään ole kummallista, sillä onhan tunnettu ja palkittu tekijä niin kuva- kuin sanataiteen alueilla.

Uusi viides osa vie Anteron Pariisiin, ja tällä kertaa taiteista nousee voimakkaimmin esiin musiikki. Liikkeelle lähdetään kuvauksilla Anteron laulutunneista Suomessa. Jo romaanin alussa otetaan esiin säveltäjä , jonka varhaisen kuoleman yhtenä syynä pidetään elohopeamyrkytystä.

Uusi viides osa vie Anteron Pariisiin, ja tällä kertaa taiteista nousee voimakkaimmin esiin musiikki. Liikkeelle lähdetään kuvauksilla Anteron laulutunneista Suomessa. Jo romaanin alussa otetaan esiin säveltäjä , jonka varhaisen kuoleman yhtenä syynä pidetään elohopeamyrkytystä.

Schubert, elohopea ja laajasti ottaen musiikki kulkevat teemoina ja aineksina läpi teoksen. Lauluopettaja kehottaa Anteroa löytämään oman presenzansa eli läsnäolon äänessä ja kehossa. Tätä läsnäolon kokemusta Antero etsii ja hahmottelee romaanin ajan ranskalaisessa ympäristössä 1990-luvun puolivälin tienoilla.

Psykiatrina toimiva Tohtori puolestaan haluaa, että Antero maalaa hänestä useita muotokuvia. Nämä tapaamiset ovat kummallisia sessioita, joissa Tohtori lukee itkeskellen rakastamansa satuja. Samalla Antero yrittää tehdä muotokuvaa miehestä, jonka kasvojen kohdalla tuntuu olevan reikä.

Psykiatrina toimiva Tohtori puolestaan haluaa, että Antero maalaa hänestä useita muotokuvia. Nämä tapaamiset ovat kummallisia sessioita, joissa Tohtori lukee itkeskellen rakastamansa satuja. Samalla Antero yrittää tehdä muotokuvaa miehestä, jonka kasvojen kohdalla tuntuu olevan reikä.

Kokotin ja Tohtorin kuvauksissa Väisäsen kertojan ääneen tulee mukaan kärkevä havainnointi, jossa terävät huomiot saavat koomisia painotuksia. Antero ottaa pohdinnoissaan esiin, miten hänen mielikuvissaan ja havainnoissaan rakennetaan rihmastollista jatkuvuutta ylevän ja banaalin välillä. Tätä yhteyttä pitää yllä parhaimmissa kohtauksissaan.

Kokotin ja Tohtorin kuvauksissa Väisäsen kertojan ääneen tulee mukaan kärkevä havainnointi, jossa terävät huomiot saavat koomisia painotuksia. Antero ottaa pohdinnoissaan esiin, miten hänen mielikuvissaan ja havainnoissaan rakennetaan rihmastollista jatkuvuutta ylevän ja banaalin välillä. Tätä yhteyttä pitää yllä parhaimmissa kohtauksissaan.

Toisenlainen kertojaääni tulee mukaan, kun Väisänen tekee henkilökuvaa Anteron ystävästä Jean-Jacquesista, jonka kanssa Antero käy lukuisia keskusteluja niin runoista kuin erilaisista elämisen tavoista. Kuvaukset Jean-Jacquesin riskeille alttiista elämäntavoista ja surullisesta kohtalosta muodostavat romaanin koskettavimman osuuden.

Toisenlainen kertojaääni tulee mukaan, kun Väisänen tekee henkilökuvaa Anteron ystävästä Jean-Jacquesista, jonka kanssa Antero käy lukuisia keskusteluja niin runoista kuin erilaisista elämisen tavoista. Kuvaukset Jean-Jacquesin riskeille alttiista elämäntavoista ja surullisesta kohtalosta muodostavat romaanin koskettavimman osuuden.

Silti lukemiskokemustakin voi tarkastella presenzan eli läsnäolon kautta. Väisänen nimittäin painottaa kertomista, jolloin henkilöhahmot ja kohtaukset suodattuvat kaikki Anteron kertojan äänen kautta. Anteron kertomisen tapa tekee läsnä olevaksi Anteron itsensä, ja muut henkilöt jäävät kaukaisemmiksi.

Romaani onkin nimensä mukaisesti kuin elohopeaa, joka kiehtoo kauneudellaan mutta muuntaa läsnäolon muotoaan sekä viehättää vaarallisuudellaan.

Kaisa Kurikka

Hannu Väisänen kertoo Anteron elämästä jo viidennessä romaanissa.
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.