Sunnuntai 19.11.2017Elisabet, Liisa, Eliisa, Elisa, Liisi, Elise

Analyysiöverit

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen analysoivat Keuhkoissa lapsen hankkimista, ekokatastrofia, sattuman ja suunnitelmallisuuden leikkiä.
Ria Kataja ja Mikko Nousiainen analysoivat Keuhkoissa lapsen hankkimista, ekokatastrofia, sattuman ja suunnitelmallisuuden leikkiä.

Duncan Macmillan: Keuhkot, suomentanut ja ohjannut Juha Jokela. Esitys Kansallisteatterin Omapohjassa 22.9.

Vain kaksi näyttelijää, Ria Kataja ja Mikko Nousiainen. Ei rekvisiittaa, puvustuksia, screenejä, valoja tai ääniä. Silti näyttämöllä vellovat syntymättömät ja syntyneet lapset, isovanhemmat, sademetsät, uhanalaiset lajit ja maapallon tulevaisuus. Ja sanoja, paljon sanoja.

Näytelmän pariskunta on kuin mikä tahansa nykyajan hipsteripari. Eräänä päivänä Ikeassa mies pudottaa varoittamatta suhteen keskelle sanan ’lapsi’ ja seesteinen elämä on mennyttä. Alkaa vimmainen pohdinta siitä onko lapsen hankkiminen järkevää, rationaalista, hyväksyttävää ja toisaalta – onko inhimillistä olla haluamatta? Analyysiövereissä hyperventiloiva nainen keuhkoaa hysterian rajamailla. Mies rauhoittelee ja samalla tukahduttaa omat tunteensa.

Juha Jokela on suomentanut Duncan Macmillanin ajankohtaisen tekstin, joka ulottuu ihmissuhdekeskeisyydestä myös globaaliin ekokatastrofiin. Paljosta puheestaan huolimatta näytelmä on ensisijaisesti tutkielma niistä välillä hyvinkin vastakkaisiin suuntiin vetävistä voimista, joiden kanssa kamppailemme.

Pitäisi olla hyvä ihminen – kierrättää, antaa hyväntekeväisyyteen, kuluttaa vastuullisesti – ja samaan aikaan empaattinen, inhimillinen ja rationaalinen. Pärjätäkin pitäisi ja välillä rentoutua. Ja kun oikein analysoi sitä mitä tuntee ja mitä pitäisi tehdä, saattaakin käydä niin, että kaikki tapahtuu vain viettien viemänä.

Näytelmän pariskuntakin oppii kantapään kautta sen, että suunnitelmallisuus ei välttämättä tarkoita täydellistä lopputulosta. Ja täydellisyys saattaa syntyä täysin ailahtelevien sattumusten summana.

Juha Jokela kirjoittaa käsiohjelmassa, että nähtyään esityksen alun perin Kööpenhaminassa, hän tiesi sen olevan juuri oikeanlainen hänen suomennettavakseen. Näin on, dialogi suorastaan hehkuu.

Puhe soljuu näyttelijöiden suusta pakottamatta ja yrittämättä, laajenee ilmeiksi, muuttuu asennoiksi ja liikkeiksi ja luo todellisia mielikuvia siitä, mitä tapahtuu. Henkilöt ovat realistisuudessaan kuin suoraan tv:n realitysarjasta tai kavereiden Facebook-virrasta.

Ja kuten sanottua, puhetta on paljon, maailman- ja suhteentilan analyysiä on paljon, mutta paljous ei silti tukahduta katsojaa. Miten ihmeessä Jokela on pystynyt sisällyttämään tekstiinsä tällaisen keveyden!

Lopputulos on yksinkertaisesti ehjä. Näyttelijät ovat minimalistisessa tuotannossa kaiken keskipisteessä ja näiden ohjaus teoksen ydintä. Nopeudessaan lähes huomaamattomat ajalliset leikkaukset kohtausten välillä ovat kiehtovia ja syntyvät niin pienillä rytmin muutoksilla, että se aivan hykerryttää.

Nousiaisen ja Katajan työssä ei ole yhtään heikkoa kohtaa, henkilöhahmot ovat taianomaisen tavallisia alusta loppuun.

ILONA KANGAS

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.