Tiistai 25.4.2017Markku, Markus, Marko

Klassikko kepeällä kädellä

Kansallisteatteri: Luulosairas. Käsikirjoitus Moliére, ohjaus Arto af Hällström, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, musiikki Toni Edelmann, valot Aslak Sandström, naamiointi Petra Kuntsi. Ensi-ilta pienellä näyttämöllä 22.4.

Luulosairaan ensi-ilta Kansallisteatterissa päättyi juhlallisuuksiin, kun ohjaaja Arto af Hällström saateltiin kukin ja ilotulituksin eläkkeelle. Ansaitusti, kuten viimeisin työ osoittaa. Af Hällströmin ensimmäinen Kansallisteatteriin tehty ohjaustyö vuonna 1987 oli samainen teos.

Viimeisin Luulosairas herättää kolme ihastuksen aihetta yli muiden: Miten ihmeessä teksti on edelleen kuin pakasta vedettyä! Kirjailija hömppäilee, naureskelee uskomuksille, ironisoi pätemisen haluisia ja sympatisoi viattomia kuin aikamme palvotuin tunneälyguru. Pakko muistuttaa, että teksti on kirjoitettu vuonna 1673.

Toisena ihastuttavat näyttelijät, etunenässä Minttu Mustakallio. Hän on luulosairaan Arganin (Jukka-Pekka Palo) palvelustyttö Toinette, joka koikkelehtii kulmikkaasti ja pistää nenänsä jokaisen asiaan, ja on samalla korvaamaton isännälleen ja tämän tyttärelle Angéliquelle (Kreeta Salminen). Mustakallion eläytymiskykyhän on loputon ja siksi hän on näytelmän keskipiste.

En voi olla seuraamatta herkeämättä Toinetten liikkeitä, äänenpainoja ja asentoja, jottei vain yksikään niistä menisi ohitse. Hän voi vaihtaa ilmaisutapaansa tuosta vain, puhekielisyydestä melodraamaan ja farssista tragediaan, ja jokainen suusta lähtevä sana tipahtaa kuin kivi juuri oikeaan kohtaan.

Toinetten kanssa näytelmän pääroolista kisaa Jukka-Pekka Palon Argon, joka voihkii heikkouttaan tuolin pohjalla, mutta räyhää seitsemän miehen voimalla. Palon tulkintakin on napakymppi, sairaus paistaa kilometrien päähän tuosta kärsineestä miehestä (aina kun hän muistaa sen kanssaihmisilleen esittää). Ja se viattomuus, millä hän juoksee Toinetten ansoihin on suorastaan suloista.

Erityismaininta suloisuudesta kuuluu kuitenkin Elsa Brotheruksen Louisonille, joka kietoo vitsaa heiluttelevan Argon-isänsä tuosta vain pikkusormensa ympärille. Harvinaisen vakuuttavaa heittäytymistä pieneltä tytöltä.

Kolmas ihastuksen aihe on Tarja Simosen viehättävä puvustus ja sen rinnalla kaikessa jylhyydessään Kati Lukan lavastus. Kreeta Salmisen hattaranhempeä mekko ja korunomaiset kengät, lääkäri Purgonin kirjaillut hansikkaat, äveriäät turkisviitat ja takkien upeat kuosit ovat vartaansa vailla. Näitä kauniita detaljeja voi bongata näyttämöltä lähes jokaisessa kohtauksessa.

liikkuva Luulosairas muistuttaa enemmän hiirenkorvalla olevaa koivunlehteä kuin satoja vuosia vanhaa klassikkoa. Sen tervettä järkeä ihannoiva ylistävä ja inhimillisiä tunteita puhkuva henkilögalleria on harmoninen kokonaisuus. Vaikka olen videoiden ja projisointien vankkumaton kannattaja, tunnen katsovani vapaampaa ilmaisua kuin aikoihin. Vain ihmiset, muutama ovi, pari hassua huonekalua – ne riittävät luomaan näyttämölle täydellisen shown.

Arto af Hällström tunnustaa käsiohjelmassa olevansa myyty Moliéren teksteille. Humaani arvostus välittyy katsomoon koko ensemblen työssä. Ehkä juuri syvästä kunnioituksesta kasvaa esityksen sietämättömän ihana keveys.

ILONA KANGAS

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.