Torstai 24.8.2017Perttu

Hiljentymisen teatteria

Johanna (Piia Leppämäki) surun äärellä Kaarina-teatterin näytelmässä Hiljaista musiikkia. Esityksessä nähtävät maalaukset on tehnyt Pinja Lappi.
Johanna (Piia Leppämäki) surun äärellä Kaarina-teatterin näytelmässä Hiljaista musiikkia. Esityksessä nähtävät maalaukset on tehnyt Pinja Lappi.

Lars Norén: Hiljaista musiikkia, suom. Michael Baran. Kaarina-teatteri, ohjaus ja musiikki Mikko Rantanen, grafiikka Pinja Lappi, puvut Kirsti Vaara, lavastus Taina Möysä, Mikko Rantanen, Ville Salminen, valot ja äänet Möysä ja Salminen. Ensi-ilta 9.11.

Kuinka hienosti käyvätkään dialogia Pinja Lapin ekspressiiviset maalaukset ja Lars Norénin minimalistinen teksti Kaarina-teatterin Hiljaista musiikkia -esityksessä. Siinä missä teksti pidättelee tunnetiloja, Lapin teoskokonaisuus räjäyttää ne katsojan tajuntaan. Maalaukset eivät kuitenkaan kuvita tekstiä, vaan luovat oman puhuttelevan maailmansa. Vastaanottajalle ne tarjoavat samanlaisen hiljentymisen ja sisäänpäin kääntymisen paikan kuin Norénin näytelmä.

Hiljaista musiikkia koostuu kolmesta osasta, joissa kaikissa ollaan surun äärellä. Näytelmä alkaa, kun Johanna ja Olof palaavat kotiin poikansa hautajaisista. Seuranaan heillä on pitkäaikainen ystävänsä Jonas.

Tyhjyyden ja voimattomuuden tunne on käsinkosketeltava. Kolmikko on fyysisesti lähekkäin, mutta psyykkisesti heidän välillään on valovuosia ja tyhjyyttä täytetään arkipäiväisellä puheella. Kun välillä lähestytään merkityksellisiä kysymyksiä, niidenkin äärellä jokainen on yksin.

Toisessa ja kolmannessa osassa joukkoon liittyy neljäs henkilö, Olofin uusi puoliso Karin.

Näytelmässä ei sanota oikeastaan mitään suoraan. Sekin, mitä on tapahtunut, paljastuu katsojalle vähitellen jättäen omille tulkinnoille paljon tilaa. Toisteinen rakenne on kuin musiikkia teemoine ja variaatioineen, ja se houkuttelee miettimään myös aikaa, joka näyttäytyy pikemminkin syklisenä kuin lineaarisena.

Hiljaisen musiikin kaltainen minimalistinen draama ei ole mikään helppo tai itsestään selvä valinta harrastajateatterille. Mikko Rantasen ohjauksessa työryhmä on tarttunut rohkeasti teokseen, joka vaatii täydellistä keskittymistä ja läsnäoloa sekä kykyä tuoda pinnan alle tukahdutetut tunteet esiin intensiivisesti mutta liioittelematta.

Pääosin tämä onnistuu hienosti. Piia Leppämäki (Johanna), Jussi Tanhuanpää (Jonas) ja Heli Lehto-Lintunen (Karin) ovat sisäistäneet hyvin sen, että Norénin näytelmässä olennaisin löytyy rivien välistä ja ilmeet ovat joskus puhuvampia kuin sanat. Jukka-Pekka Katajisto (Olof)on pääosin samalla linjalla, mutta hänen tapansa painottaa jokaista sanaa istuu huonosti valittuun tyylilajiin.

Roolihenkilönsä näyttelijät ovat analysoineet tarkasti ja löytäneet neljä erilaista tapaa kokea menetys. Pelkistetty lavastus ja tyylikäs musta-valkoinen puvustus sekä Rantasen meditatiivinen pianomusiikki varmistavat, että kaarinalaisten Hiljaisesta musiikista syntyy universaali surun kuvaus, joka resonoi katsojassa.

Mikään lohduton ja itkuntäyteinen esitys se ei kuitenkaan ole, sillä kuolemasta ja surusta puhuessaan se puhuu myös elämästä ja sen jatkumisesta. Sille voi välillä jopa hymyillä.

IRMELI HAAPANEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.