Sunnuntai 17.12.2017Raakel

Teatteriarvio Värit ovat vapauden -näytelmästä: Ei vain leivästä

Tehdas Teatterin sisällissotanäytelmä Värit ovat vapauden on sekava kuin aika, jota se kuvaa. Tapahtumia kerrotaan kiinnostavasti erilaisten naisten näkökulmasta, mutta kokonaisuus jättää hajanaisen ja ulkokohtaisen vaikutelman.

Jussi Virkkumaa
Aina (Mari Naumala, vas.) ja Cecilia (Sofia Molin) käyvät Biologisessa museossa Tehdas Teatterin Värit ovat vapauden -näytelmässä.
Aina (Mari Naumala, vas.) ja Cecilia (Sofia Molin) käyvät Biologisessa museossa Tehdas Teatterin Värit ovat vapauden -näytelmässä.

Tehdas Teatteri: Värit ovat vapauden.

Käsikirjoitus ja ohjaus Anni Mikkelsson, lavastus ja tarpeisto Heini Maaranen, valot Jarkko Forsman, sävellys Hilla Väyrynen, äänet Antti-Juhani Manninen, puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa, video Jussi Virkkumaa. Ensi-ilta 5.12.

Suomen sisällissodan tutkimuksissa on viime vuosina nostettu esiin tarinoita, jotka ovat aiemmin jääneet pimentoon. Erityisesti naisten osuus sodassa on tarkentunut.

Turun naiskaartilaiset nousivat näyttämölle Turun kaupunginteatterissa jo parikymmentä vuotta sitten Ilpo Tuomarilan kirjoittamassa Hennalan torvisoittokunnassa, joten aivan uuden aiheen äärellä Tehdas Teatterissa ei olla.

Anni Mikkelssonin kirjoittamassa ja ohjaamassa Värit ovat vapauden -teoksessa uusi näkökulma on tuoda samanaikaisesti näyttämölle punainen ja valkoinen nainen ja osoittaa, että kummallakin on häkkinsä estämässä vapauden toteutumista.

Näytelmä alkaa vapusta 1917. Aina (Mari Naumala) saapuu saaristosta kaupunkiin töihin paremman elämän toivossa. Turku oli tuolloin Suomen vallankumouksellisin kaupunki, joten aluksi tehtaassa ja sitten piikana työskentelevä Ainakin päätyy sosialistien järjestämiin tilaisuuksiin.

Toiselta puolelta Turun tapahtumia katselee yläluokkainen Cecilia (Sofia Molin), joka rikkauksistaan huolimatta on miehensä määräysvallan alla. Siinä missä Ainasta Turkuun saapuessaan ”kasvaa selvärajaisempi”, Cecilian ”ääriviivat löyhyvät tuulessa”. Toisin kuin Cecilia Aina on toimija.

Naisia yhdistää paitsi kokemus vapauden puutteesta myös kauneudenjano. Esityksen painokkaimmat kohtaukset syntyvät tästä yhteydestä, kokemuksesta, että ollakseen kokonainen ihminen tarvitsee paitsi leipää myös ruusuja.

Vuonna 1918 yhteiskunnalliset olot olivat sen laatuiset, että tasaveroinen kohtaaminen Ainan ja Cecilian välillä ei voinut toteutua. Olisiko se nyt jo mahdollista, esitys tuntuu kysyvän samalla, kun se varoittaa eriarvoistumisen vaaroista.

Ajankohtaisista kysymyksistään huolimatta esitys jää ulkokohtaiseksi. Ikään kuin tekijät eivät olisi yrityksestään huolimatta löytäneet henkilökohtaista samaistumispintaa kuvaamaansa aikakauteen ja henkilöihin.

Juuri tämä kyky samaistua ja tuoda historia läsnäolevaksi tässä hetkessä ovat olleet Anni Mikkelssonin aiempien teosten kuten Meriteatterin Lähtö-trilogian tai Turun ylioppilasteatterissa nähdyn, Seilin saaren inspiroiman Haurelan (2014) voima. Niissä koettu koko teoksen läpäisevä sisäinen virta jää nyt puuttumaan.

Värit ovat vapauden -esitystä katsoessa mieleen nousee valokuvia sisällissodan ajoilta, ja kohtaukset ovat kuin näiden kuvien elävöittämistä. Puhuttelevimmillaan teos onkin silloin, kun se siirtyy omaperäisimpiin tilanteisiin, Ainan ja Cecilian sisäiseen maailmaan tai heidän väliseen vuorovaikutukseen.

Sitä olisi katsonut enemmänkin, sillä Mari Naumala ja Sofia Molin ovat rooleissaan vakuuttavia, tosin hyvin eri tavoin. Naumalan Aina on toisaalta rohkeasti jalat maassa seisova työläinen, toisaalta herkkä, kauneutta janoava nuori nainen.

Molin puolestaan on hänen näyttelijänluonnolleen ominaiseen tapaan yllätyksellinen ja arvaamaton. Hän ei koskaan valitse ilmeisempiä tapoja ilmaista roolihenkilönsä tunnetiloja vaan fyysillistää esimerkiksi Cecilian ahdistuksen ja umpikujan kävelemällä päin seinää, kääriytymällä mattoon tai liimautumalla seinään raajat levällään.

Naumalassa ja Molinissa on myös sisäistä paloa kuten Janna Haaviston esittämässä Hilmassakin.

Kerronnassaan Värit ovat vapauden hyödyntää oivaltavasti erilaisia tyyliteltyjä keinoja: kaupunki esitellään kiviä asettelemalla, sota kuvataan rajusti tärisevällä tanssilla teknomusiikin tahtiin, henkilöt ilmaisevat välillä tunteitaan eläimellisillä äännähdyksillä.

Eläimet ovat läsnä esityksessä muutenkin. Ihmisiä luonnehditaan eläimin, Cecilialla on turkiksia ja näyttämöllä on täytettyjä eläimiä. Ehkä tässä onkin Värit ovat vapauden -teoksen väkevin viesti: oikeustaistelujen aika ei ole vielä ohi.

Irmeli Haapanen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.