Maanantai 18.12.2017Aapo, Aappo, Rami

Teatteriarvio: Lahden Pohjantähti on kokonaisvaltaista suuren näyttämön teatteria

Sadan vuoden takaisten tapahtumien kuvaaminen herättää ajankohtaisia kysymyksiä luokasta, taistelusta ja viholliskuvista Lahden kaupunginteatterin Pohjantähdessä.

Robert Seger/Moment
Minna Välimäen lavastus luo Lahden kaupunginteatterin suurelle näyttämölle moniulotteisen tilan, jossa Linnan Pohjantähden kuvaamat tapahtumat ovat läsnä kerrostuneina ja jossa parikymmenpäinen taitava näyttelijäjoukko mahtuu temmeltämään.
Minna Välimäen lavastus luo Lahden kaupunginteatterin suurelle näyttämölle moniulotteisen tilan, jossa Linnan Pohjantähden kuvaamat tapahtumat ovat läsnä kerrostuneina ja jossa parikymmenpäinen taitava näyttelijäjoukko mahtuu temmeltämään.

Lahden kaupunginteatteri: Täällä Pohjantähden alla, osa I – Kuu on torpparin aurinko.

Väinö Linnan romaanista dramatisoinut Ari-Pekka Lahti, ohjaus Juha Malmivaara, koreografia Panu Varstala, lavastus Minna Välimäki, pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava, valosuunnittelu Kari Laukkanen, musiikki ja sävellykset Hannu Kella, musiikki ja äänisuunnittelu Kai Poutanen. Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 5.10.

Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla on monen mielestä edelleen parhaita kuvauksia Suomen sadan vuoden takaisista ja niihin johtaneista tapahtumista.

Lahden kaupunginteatterin Pohjantähti-esityksen käsiohjelmassa historioitsija Teemu Keskisarja nimittää romaania paitsi ensimmäiseksi myös ainoaksi syviin riveihin kolahtaneeksi tulkinnaksi vuodesta 1918. Hän arvostaa sekä Linnan perusteellista tutkimustyötä että molempiin suuntiin eläytymistä.

Ari-Pekka Lahden dramatisoima ja Juha Malmivaaran ohjaama Täällä Pohjantähden alla, osa I: Kuu on torpparin aurinko asettuu suurelle näyttämölle vaikuttavaksi ja vastustamattomaksi modernin teatterin kokonaistaideteokseksi.

Dramatisointi poimii yli 400-sivuisesta romaanista määrätietoisesti tilanteita ja tapahtumia, joista tapahtumien kulun kuva välittyy täsmällisinä väläyksinä.

Teksti ei paljoa panosta henkilökuvaukseen, mutta siihen on esityksellä käytössä muita otollisia keinoja.

Eniten dialogi kuvaa yhteisöä, sen vähäsanaista ja ankaranpuoleista yhdessä olemisen tapaa, jossa lämpimätkin tunteet viestitään niukoin murahduksin.

Malmivaaralla on oma ohjauskielensä, joka Lahden Pohjantähdessä pääsee todella oikeuksiinsa. Siinä fyysinen ja tanssillinen ilmaisu, musiikki ja visuaaliset elementit ovat tasaveroisia ilmaisukeinoja draamatekstin kanssa.

Panu Varstalan koreografioima liike on merkittävässä osassa tapahtumien kertomisessa mutta muodostaa myös keskeisen henkilöiden luonnehtimisen tavan. Yhteisessäkään liikkeessä ei niinkään pyritä toteuttamaan yhdenmukaista muotoa, vaan kunkin näyttelijän persoonallista ja samalla roolihenkilöä määrittävää liikkumisen tapaa.

Tässä mielessä onnistuminen lähtee jo roolituksesta, ja koko parikymmenpäinen näyttelijäjoukko onnistuu työssään loistokkaasti.

Näyttelijät eivät toteuta stereotyyppejä, vaan hyvin osuvalla tavalla jotain kunkin henkilön ytimestä: Aki Raiskion äänessä on työnsankari-Jussin sitkeä voima ja ruumiissa työn kulumat, Maiju Saarisen Leppäsen Aunen naurussa ja helposti lähelle päästävässä olemuksessa ne ominaisuudet, jotka vaikuttavat siihen, millaiseksi hänen asemansa yhteisössä muodostuu.

Tanssillisen osaamisen huipentumana ovat Paavo Kääriäisen ammattitanssijan taidolla toteuttamat kurki-soolot.

Esityksessä kiinnittävät huomiota myös vahvaääniset naisnäyttelijät, kuten Lumikki Väinämö, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen ja Raisa Vattulainen sekä Laura Huhtamaa Ellen Salpakarina, josta tulee järjestäytyvän sosialistisen työväen liikkeen paikallinen ideologinen vastustaja.

Hannu Kella vastaa esityksen musiikista sekä säveltäjänä että toisena näyttämöllä läsnäolevista muusikoista yhdessä Martti Peipon kanssa.

Musiikki on moniaineksista, osa siitä varta vasten sävellettyä osa lainaa muilta. Rakkauslaulunsa esitys lainaa 1960-luvun lopusta, Kaj Chydeniukselta ja Aulikki Oksaselta.

Kiinnostava musiikillinen sitaatti on myös Huuliharppukostajan vieno ja etäinen puhallus, kun ilmapiiri alkaa kiristyä sodan puhkeamisen äärelle. Muistuttamassa kaltoinkohdeltujen lasten näkökulmasta tai ennakoimassa suurta aikojen muutosta, ehkä?

Pohjantähden alla kertoo satavuotiaan Suomen historiasta, eikä esitys pyri erikseen osoittelemaan yhtymäkohtia nykyhetkeen.

Jokin dramaturgiassa, ehkä mittakaava ja sen tuottama etäisyys synnyttävät kuitenkin vertailevia mielleyhtymiä tämän päivän uutisotsikoihin: lapsiperheisiin, joita nyt häädetään, terrorin ja laillisuuden vastapooleihin, kysymykseen hallitsevan luokan edunvalvonnasta. Näköala sekä häikäisee että huolestuttaa.

Outi Lahtinen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.