Lauantai 18.11.2017Tenho, Jousia, Max

Teatteriarvio: Kjell Westön romaani asettuu näyttämölle tyylikkäästi ja trillerimäisesti

Liberaalille humanistille jää syyllisyys jännitteensä pitävässä Westö-dramatisoinnissa.

Mitro Harkonen
Kangastus 38 -dramatisoinnissa herraseura kohtaa sekä menneen sisällissodan jäljet että tulevan sodan voimistuvat aatteet. Kuvassa edessä Petri Liski, Timo Tuominen, Kristo Salminen, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen, takana Noora Dadu, Cécile Orblin ja Edith Holmström.
Kangastus 38 -dramatisoinnissa herraseura kohtaa sekä menneen sisällissodan jäljet että tulevan sodan voimistuvat aatteet. Kuvassa edessä Petri Liski, Timo Tuominen, Kristo Salminen, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen, takana Noora Dadu, Cécile Orblin ja Edith Holmström.

Kangastus 38

Kjell Westön romaanin pohjalta dramatisoineet Michael Baran ja Mikaela Hasán.

Ohjaus Mikaela Hasán,

suomennos Liisa Ryömä,

lavastus Katri Rentto,

pukusuunnittelu Anna Sinkkonen,

tunnusmusiikki Markus Fagerudd,

valosuunnittelu Ville Toikka,

äänisuunnittelu Esa Mattila,

videosuunnittelu Paula Lehtonen.

Kantaesitys Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 8.9.

Kansallisteatterin dramatisointi Kjell Westön romaanista Kangastus 38 liikkuu visuaalisesti harmaan, mustan ja valkoisen asteikolla. Sävyjä toistavat niin Katri Renton suunnittelema lavastus, Anna Sinkkosen puvustus kuin Paula Lehtosen videot.

Ville Toikan valot tuovat kesäkohtauksiin auringon hehkua ja Keskiviikko-kerhon kokouksiin porvarillisen turvallisuuden lämpöä. Muutoin näyttämöllä on vain muutama tarkkaan harkittu väriläikkä: punainen nojatuoli sekä rouva Wiikin, Milja-neidin ja Matildan raikkaan vaaleansiniset leningit tanssiravintola-iltana.

Lavastus on elegantti. Kierreportaat ajankuvaisesti funkkista, samoin kauniin asialliset huonekalut yhtä lailla toimisto- kuin yksityisissä tiloissa. Ilmavat ristikko-ovet rajaavat keskinäyttämön takaosan intiimiksi alueeksi ja samalla muistuttavat vankileiristä.

Projisoinnit luovat ympärille kaupungin, Westön romaanien vakituisen näyttämön. Puistojen paljaat oksat piirtyvät esiin harmaudesta, sumun kalsean kosteuden voi melkein tuntea.

Harmaapukuisten miesten joukosta erottuu kaksi poikkeamaa: Kristo Salmisen sydämellä näyttelemän Jogi Jaryn tumma palttoo piirtää hänet erilleen toveripiiristään.

Rouva Wiik muine minuuksineen on siniharmaassa jakkupuvussaan lähes sulautunut joukkoon, mutta ei siltikään riittävästi. Naiseus erottaa, ja eteen tulevat tilanteet saavat asiallisen olemuksen rakoilemaan, trauman nousemaan pintaan ja vaatimaan toimintaa.

Viileässä kehyksessä kertomuksen ydin imee huomion polttopisteen tavoin. Erottuvat saavat uhrin osan.

On Westöltä valtavan hieno oivallus kirjoittaa siitä, miten sodan rintamalinjat rakennetaan pienin elein arkisissa kohtaamisissa ja kuinka pysyviksi ne muodostuvat, ei vain kaukana vaan myös lähellä. Aihe kuumottaa historiassa, mutta yhtä lailla nykyisyydessä.

Toinen yhtä hieno oivallus on kirjoittaa tarina pisteeseen, jossa tuntuu sekä taakse jäänyt sota että jo kiihtyvää vauhtia kehkeytyvä uusi sota.

Michael Baranin ja esityksen ohjanneen Mikaela Hásanin dramatisoinnin virtaviivainen ja tyylitelty kerronta tihenee näyttämöllä huippuunsa itsensä hallitsevien rouva Wiik -kolmosten toiminnassa.

Cécile Orblin on kolmikosta se, joka toimii suhteessa ulkomaailmaan asiallisuuteen tukeutuen, siis rouva Wiik. Noora Dadu on Milja-neiti, voima- ja tunnepersoona. Edith Holmström Matildana on persoonallisuuden pehmein ja herkin osa. Kolmikko pelaa upeasti yhteen, välillä sulautuen kuin yhdeksi monistuneeksi persoonallisuudeksi, välillä taas erkaantuen neuvottelemaan, välillä kiistelemäänkin toimintasuunnitelmastaan.

Timo Tuominen näyttelee asianajaja Claes Thunea, joka jää puristuksiin kahden maailman, sodan uhrien ja sodan mahdollistajien väliin. Ensi-illassa roolihenkilön kokema paine tuntuu jonkin verran näyttelijäntyön paineisuutena, mutta muuten Tuominen onnistuu vaativassa näkökulmahenkilön kokemuksen kuvaamisessa hienosti. Hän on se, joka voimattomana näkee, murehtii ja kantaa syyllisyyttä kykenemättä ylittämään omia rajojaan ja estämään katastrofien kehittymistä. Hyväntahtoinen liberaali humanisti.

Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski tekevät tasaista laatutyötä Robina, Zorrona ja Pollena.

Musiikillisen muodon teemalle on antanut Markus Fagerudd, joka on säveltänyt tarinan Kangastus-iskusävelmän. Tunnelman kiteytymäksi esityksessä muodostuu kuitenkin lopulta Ravelin Bolero, jonka hitaasti kasvavassa sykkeessä tuntuu sekä seksuaalinen jännite että vähä vähältä voimistuva uhka.

Outi Lahtinen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.