Lauantai 21.10.2017Ursula

Teatteriarvio: Totaalista teatteria

Tuntuu siltä kuin valkovenäläinen Belarus Free Theatre olisi laittanut kaiken likoon Burning Doors -esityksessään. Näin totaalista manifestia ilmaisunvapauden tai ylipäänsä vapauden puolesta en muista aiemmin teatterissa kokeneeni.

Alex Brenner
Burning Doorsin näyttelijät näyttelevät fysiikkansa äärirajoilla.
Burning Doorsin näyttelijät näyttelevät fysiikkansa äärirajoilla.

Belarus Free Theater:
Burning Doors.

Tekstin ja teoksen suunnittelu

työryhmä, ohjaus Nikolai

Khalezin ja Natalia Kaliada. 11.8.

Ontroerend Goed (Belgia): World Without Us.

Teksti Alexander Devriendt,

Karolien De Bleser, Valentijn

Dhaenens, Joeri Smet,

ohjaus Devriendt. 10.8.

Ottakaa kahleet pois, antakaa vapaus – näillä sanoilla, uskomattoman väkevänä lauluna alkaa Belarus Free Theatren esitys.

Takaseinään, jonka eheyden rikkoo kolme sellinovea, heijastetaan videota aktivistiryhmä Pussy Riotin punk-rukouksesta Jumalanäiti, karkota Putin Kristus vapahtajan katedraalista Moskovassa helmikuussa 2012. Tämän esityksen takia Maria Aljokhina ja Nadezhda Tolokonnikova istuivat lähes kaksi vuotta vankilassa uskonnonvastaisesta huliganismista tuomittuina.

Maria Aljohina on itse mukana esityksessä. Hänen kokemustensa lisäksi Burning Doors kertoo venäläisen performanssitaiteilija Pjotr Pavlenskin ja ukrainalaisen elokuvaohjaaja Oleg Sentsovin tapauksista.

– Kaikki mitä näette, perustuu tositapahtumille, esityksen toinen ohjaaja Natalia Kaliada sanoo.

Pavlenski tunnetaan rajuista performansseista, joilla hän on käynyt muun muassa Venäjän sensuuria ja ihmisoikeutta rikkovia lakeja vastaan sekä puolustanut Ukrainan vallankumousta. Hänet on pidätetty ja hänen mielenterveytensä on kyseenalaistettu moneen kertaan. Esityksen nimi, Burning Doors, on kunnianosoitus Pavlenskin teokselle, jossa hän sytytti palamaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n oven vastalauseena organisaation toiminnalle.

Oleg Sentsov istuu puolestaan Itä-Siperiassa 20 vuoden vankeustuomiota, jonka EU:kin on tuominnut kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Hän sai tuomion terrorismista.

Kaliadan mielestä terrorismiväite on perusteeton ja Sentsovin tuomio annettu varoitukseksi muille.

– Oleg oli ainoa tunnettu ukrainalainen, ja tuomiolla Venäjä haluaa sanoa: älkää nousko Venäjää vastaan tai teille käy kuten Olegille.

Sentsovin vapauttamista ovat vaatineet monet merkittävät elokuvaohjaajat Aki Kaurismäki mukaan luettuna.

Burning Doors on hätä- ja kannustushuuto. Esittämällä julmalla ja väkivaltaisella kuvastolla sen, millä perusteella ihmisiä tuomitaan vankeuteen, ja mitä vankiloissa tapahtuu, se herättää maailmaa havahtumaan. Vääryyksiin ei saa turtua, niitä ei saa unohtaa, eikä välinpitämättömyydelle ja pelolle saa antaa valtaa.

Alastomien ruumiiden nöyryyttämistä, pään upottamista veteen, roikottamista käsistä ja jaloista, loppumattomalta tuntuvaa maahan lyömistä kiihtyvän rumpumusiikin säestyksellä – tätä kaikkea on Burning Doors. Näyttelijät näyttelevät kuin henkensä edestä fysiikkansa äärirajoilla.

Julmuudesta huolimatta taustalla elävät usko ja toivo. Nämä kaksi asiaa yhdistyvät järkyttävällä tavalla kohtauksessa, jossa köysiin ripustettua naisnäyttelijää riuhdotaan edestakaisin samalla kun hän huutaa ilmoille Paul Èluardin runoa Vapaus.

Dostojevski-, Bulgakov- ja Foucault-lainausten kautta esitys muistuttaa menneisyyden painolastista, mutta myös niiden filosofisesta sanomasta vallan, valinnan, vastuun ja vapauden yhteenkietoutumisesta. Oppikaa olemaan pelkäämättä, esitys vaatii.

Hienointa Burning Doorssa on, että sen kiihkeän poliittinen sisältö saa voimansa nimenomaan teatterillisesta muodosta. Julmuuden ja kauneuden lisäksi esityksessä on nimittäin myös valtionhallintoon kohdistuvaa satiiria. Omahyväiset, korruptoituneet byrokraatit kun eivät ole lainkaan huolissaan siitä, miksi taiteilijat istuvat vankilassa perusteetta, vaan siitä, minkä metelin muu maailma nostaa.

– Jalkapallon MM-kisat pidetään ensi vuonna Venäjällä. Se on valtava tapahtuma, ja jos me kaikki nousemme nyt puolustamaan Olegia, hänet todennäköisesti vapautetaan, Maria Aljokhina vetoaa vuodesta 2014 vangittuna olleen Sentsovin puolesta.

Maailmantilanne on Aljokhinan mukaan muutenkin sellainen, että poliittiselle taiteelle olisi tilausta.

– Taiteen kautta viestin saa välitettyä voimakkaammin kuin politiikassa, koska yhteiskunnan säännöt rajoittavat poliitikon sanomisia ja tekemisiä. Taiteilija taas on vapaa sanomaan ja tekemään mitä vain.

Ilman seurauksia siitä ei kuitenkaan välttämättä selviä, ainakaan Venäjällä. Aljokhina pidätettiin viimeksi viime viikolla, kun hän oli Jakutskissa osoittamassa mieltään Sentsovin puolesta.

Eikö sinua pelota?

– Ei. Kyseenalaistan asioita, koska ilman kysymyksiä maailma pysähtyy paikoilleen.

Täysin päinvastaista estetiikkaa Burning Doorsille Teatterikesässä edusti belgialaisen Ontroerend Goed -ryhmän Word Without Us. Esittelylehtisessä ei mainita amerikkalaisen journalisti-kirjailijan Alan Weismanin nimeä, mutta eittämättä hänen teoksensa The World Without Us (2007, suomennettu 2008 nimellä Maailma ilman meitä) on ollut yksi esityksen innoittajista.

Belgialaisryhmä leikittelee ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos ihmiset yhtäkkiä häviäisivät maapallolta. Yhden näyttelijän (Karolien De Bleser) johdattamana katsojat saavat miettiä, miten kävisi lentokoneelle, joka sattuisi juuri tuolla hetkellä olemaan ilmassa tai rakennukselle, jossa juuri istumme, miten eläimille ja kasveille tuntien, päivien, vuosien ja vuosisatojen kuluessa.

Esityksen idea on kiehtovampi kuin toteutus, joka perustuu paljolle pimeässä tai eriasteisessa hämärässä esitetylle puheelle. Alussa ratkaisu viehättää, sillä kaikki mitä De Bleser kertoo, visualisoituu vain katsojan mielessä, ja kyllä, se kaikki on mahdollista kuvitella todeksi. Kokonaisuus jää kuitenkin turhan monotoniseksi.

Sitä ei voi kiistää, etteikö esitys jättäisi jälkeä. Väkisinkin alkaa miettiä, mitä järkeä kaikessa itsensä ja aikaansaannostensa tärkeäksi tekemisessä sekä tavaran haalimisessa ja sen arvottamisessa on. Entä haluammeko todella, että kaikki, mitä meistä jää jäljelle on se 40 vuotta sitten laukaistun amerikkalaisluotaimen kyydissä avaruudessa kulkeva kultainen levy, johon tallennettu höpöhöpö muka kertoo jotain Maan ihmisistä ulkoavaruuden mahdollisille asukeille?

Voisiko ihmiskunta sittenkin vielä muuttaa kurssia?

Irmeli Haapanen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.