Lauantai 18.11.2017Tenho, Jousia, Max

Tanssiarvio: Suomalaisten rakkaushistoriaa tanssittuna ja kerrottuna

Sanataide ja tanssiteatteri yhdistyvät koskettavasti, kun kirjailija Tommi Kinnusen tarinat saavat tanssitun muodon Tanssiteatteri Erin kantaesityksessä. Rakastamista käsittelevä esitys naurattaa, mutta ennen kaikkea se liikuttaa.

Matti Kivekäs
Lassi Sairelan ja Eeva Soinin tulkitseman vanhan pariskunnan asetelma viittaa Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -teokseen.
Lassi Sairelan ja Eeva Soinin tulkitseman vanhan pariskunnan asetelma viittaa Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti -teokseen.

Tanssiteatteri Eri: Sata lasissa – Rakkauden viiltoja.

Kertomukset Tommi Kinnunen, suunnittelu ja koreografia Lassi Sairela ja Eeva Soini, live-musiikki ja nauhat Valtteri Lipasti, tallennemusiikki kooste, valosuunnittelu Juho Golnick, puvut Tuula Bergqvist. Kantaesitys 16.2. Teatteri Erissä.

Katsomosta tuskin löytyy kuivia silmiä tai kovana pidättäytyviä sydämiä Tanssiteatteri Erin kantaesityksen lähestyessä loppuaan. Näyttämöllä on juuri nähty kaksi kohtausta, joista ensimmäinen kuvaa pariskunnan vanhuusaikaa ja toinen leskeksi jäämistä.

Ensiksi Lassi Sairelan tulkitsema vanha mies tavoittaa eleettömyydellään jotakin sanojen ohi ja yli menevää läsnäoloa ja tuntutilaa. Se vaikuttaa suoraan koko ruumiissa. Myötäelämisen tunne jatkuu, kun Tiina Lindforsin esittämän lesken tuntemuksia tyhjäksi jääneessä talossa tuodaan esiin niin tapahtumien kuin tekstin kautta.

Tanssiteatteriesitys saa katsojassa harvoin aikaan yhtä voimakkaita liikutuksen tunteita kuin Sairelan ja Eeva Soinin Sata lasissa – Rakkauden viiltoja -teos tekee. Harvinaista on myös se, miten esitys onnistuu yhdistämään tanssiteatterin ja sanataiteen.

Kirjailija Tommi Kinnusen minä-muotoiset kertomukset kuullaan esityksessä näyttelijä-muusikko Valtteri Lipastin tai Lindforsin lukemina, mutta monologit materialisoituvat myös liike- ja näyttämökuvina. Kinnusen tekstit kiertyvät rakastamisen ympärille, ja ne kulkevat eri-ikäisten ihmisten näkökulmien myötä lapsuudesta vanhuuteen. Tarinat rakentavat tilannekuvia, joihin mahtuu paljon huumoria.

Kokonaisuutena Sata lasissa sisältää Sairelalle ja Soinille ominaista liikeleikkiä ja komiikkaa. Silti esitys ei ryntää päälle herskyvällä huumorilla, vaan se hivuttautuu hitaasti ja koskettavana katsojan sisään ja jättää sinne jäljen.

Teos on osa Suomen 100-vuotisjuhlaa. Kohtauksissa käydään läpi sotien jälkeen syntyneen sukupolven elämänkulkua yleistäen mutta samalla yksityisesti. Kouluaika, ensi rakkaus, avioliitto, vanhuus ja yksinjääminen tulevat katetuksi tavalla, josta löytyy paljon jaettavissa olevia, tuttuja elementtejä.

Teoksen näkökulma on valtavirtaisessa suomalaisessa elämäntarinassa, toiseuden tarina esittäytyy lähinnä Sivustakatsojan ääni -kohtauksessa. Siinä Toni Laakkonen eläytyy kuvaamaan sitä ääntä, joka Kinnusen sanojen mukaan ”kuuluu sukujuhlien siitä pöydästä, jonne kukaan ei poikkea sanomaan moi”.

Kohtauksissa tuodaan esille yksityisiä tunnemuistoja, mutta samalla teos kytkeytyy suomalaisen kulttuurin historiaan. Vaikkapa kalevalaiset elementit, Lipastin hienosti laulama Eino Leinon Tulkaa kotiin -runo tai seinälle heijastetut Reidar Särestöniemen ja Helene Schjerfbeckin Omakuvat rakentavat teokselle laajempia taiteen historiallisia yhteyksiä.

Kinnusen kertomuksissa rakastamisesta ei tehdä niinkään korkeaa veisua, vaan ne lähestyvät aihetta arkisten tapahtumien kautta. Sellaiseksi käy vaikkapa lakanoiden viikkaaminen. Yhteys Raamattuun syntyy aikuisuutta käsittelevästä osiosta, joka on nimetty Nykypäivän kirjeeksi korinttolaisille. Se päivittää tutun tekstin herkullisesti tähän päivään.

Teoksen alkupuolella Laura Alhon ja James McNamaran esittämä teini-ikäisten rakastuminen tavoittaa hienosti samanaikaisen herkkyyden ja hämmennyksen. Oman sykkeensä alkupuoleen tuo myös Hannu Rantalan beatbox-tykitys. Ylipäätään teoksen äänisuunnittelussa on kiinnostavia efektejä vaikkapa presidenttiemme Kekkosen ja Niinistön puheiden sekoittuessa toisiinsa.

Tuula Bergqvistin puvustuksen vivahteikkuus vaihtelee sinivalkoisista sävyistä sivustakatsojan puvun värikylläisyyteen. Pukujen materiaalit ja yksityiskohdat muuttuvat myös hahmojen ikäkausien vaihtuessa.

Väliajan jälkeen kohtaukset limittyvät saumattomasti toisiinsa, ja teoksen sävy muuttuu leikillisyydestä vakavammaksi. Erityisesti Sairelan ja Soinin tanssima vanhuusikäisen pariskunnan rakkautta kuvaava kohtaus riipaisee syvältä.

Kaisa Kurikka

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.