Lauantai 20.1.2018Sebastian

Kolmannen tilan tyylikäs avaus kulttuuripääkaupunkivuoteen

Peruselämää joka hengittää

Cécile Orblin (vas.) ja Liisu Mikkonen johdattavat katsojat elämän peruskysymysten äärelle näytelmässä Tähden hetki.
Cécile Orblin (vas.) ja Liisu Mikkonen johdattavat katsojat elämän peruskysymysten äärelle näytelmässä Tähden hetki.

• Clarice Lispector: Tähden hetki tai Kevyt kyyneleinen tarina, suom. Tarja Härkönen. Kolmas tila, dramatisointi Seppo Parkkinen, ohjaus Juha Malmivaara, musiikki Kari Mäkiranta, lavastus ja puvut Pirjo Liiri-Majava, valot Kalle Ropponen, maskeeraus ja kampaukset Minna Pilvinen, maalaukset Harro Koskinen. Kantaesitys 8.1. Manillan Vanhassa viinatehtaassa.

Tuoretta Euroopan kulttuuripääkaupunkia ei juurikaan voisi saattaa suurempien kysymysten äärelle kuin mitä teatteriyhdistys Kolmas tila (3T) tekee teoksellaan Tähden hetki tai Kevyt kyyneleinen tarina. Köyhän brasilialaistytön Macabéan tarinan kautta katsojille tarjotaan pohdittavaksi, mitä elämä on. Kyse ei ole vain tarinasta vaan ”peruselämästä joka hengittää”.

Lähes kolmituntisessa teoksessa on hengästyttävä määrä kerroksia, läkähdyttävän paljon filosofisia ajatelmia pulppuilevaa tekstiä. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta kuin raskas. Se on ilmava ja tyylikäs esitys, jossa eri elementit – teksti, liike, musiikki, visuaalisuus – muodostavat kokonaistaideteoksen.

Jos 3T:n edellinen näytelmä Maan kellot oli kuin aikamyrsky, jonka pyörteisiin katsoja tempaistiin, Tähden hetki on sen lepattava serkku. Se on perhosefekti, valkoiseksi perhoseksi sanotun brasilialaistytön siivenisku, joka saa aikaan ajatusmyrskyn maapallon toisella puolella.

Seppo Parkkinen on onnistunut säilyttämään dramatisoinnissaan brasilialaiskirjailija Clarice Lispectorin (1920–1977) pienoisromaanin moniäänisyyden, jossa olennaista on paitsi Macabéan tarina myös se, miten se kerrotaan.

Kertojana on kirjailija Rodrigo, joka välttelee kaikkitietävän kertojan asemaa. Hän väittää olevansa tietämätön välikappale, jonka kautta Macabéa murtautuu esiin. Kertojana Rodrigo on ristiriitainen. Macabéa on toisaalta tyttö, jonka kaltaisia on tuhansia, harmiton neitsyt, jota kukaan ei tarvitse. Toisaalta hän voisi myös olla raamatullinen henkilö ja pyhimys.

Elämän raadollisuuden – köyhyyden, sairauksien, väkivallan, seksuaalisuuden – ja pyhyyden rinnakkaisuus on keskeistä tässä teoksessa, joka puhuu elämän arvokkuuden puolesta, olipa se millaista hyvänsä. Vaikkei köyhän, tietämättömän ja kokemattoman Macabéan tarinassa näytäkään olevan mitään kertomisen arvoista, hänen elämänsä on kuitenkin yhtä suuri ja pyhä mysteeri kuin meidän kaikkien. Macabéan kysymykset kuka minä olen ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan ovat jokaisen ihmisen kysymyksiä.

Ehkä kukaan ei myöskään saa vastausta ennen kuin kuolemansa hetkellä kuten Macabéa. Vastaus on samaan aikaan yksinkertainen ja moniselitteinen: minä olen. Näillä sanoilla Macabéa tulee luoneeksi jotakin, ehkä itsensä, ehkä totuuden.

Tässä teoksessa sanat ovat muutenkin painavia, sillä ne muuttavat Macabéan elämän. Hän ei tiennyt edes olevansa onneton ennen kuin se sanottiin hänelle. Selväksi käy kuitenkin myös, että sanojen luomat todellisuudet ovat yhtä häilyviä kuin kertoja Rodrigo.

Juha Malmivaaran ohjaus tuo näyttämölle monipuolisen kudelman, jossa alkuperäisteos soi vahvasti sisäistettynä.

Kun romaanissa puhutaan paljon musiikista, näyttämöllä se on kaiken aikaa läsnä Kari Mäkirannan suunnittelemassa vaikuttavassa äänimaailmassa. Eikä tämä musiikki, joka vaihtelee sambasta kirkkomusiikkiin ja ooppera-aarioiden veroisiin lauluihin, ole mitään koristelua vaan vastavoima sanoille. Samanlainen rajat ylittävä ja kollektiiviseen alitajuntaan osuva juttu kuin mitä Caruson laulama Una furtiva lagrima oli Macabéalle.

Tähden hetken ajatus siitä, että me kaikki olemme yksi, konkretisoituu hienosti näyttelijöiden kautta. Liisu Mikkonen ja Cécile Orblin esittävät kaikki kahdeksan roolia ja vaihtavat niitä lennossa keskenään. Rodrigo muuttuu Macabéaksi, Macabéa työtoverikseen Gloriaksi, Gloria Macabéan ensirakkaudeksi Olimpicoksi ja niin edelleen. Myös puvustuksessa eri roolit ovat kaiken aikaa kerroksina näkyvissä.

Roolipelin huikaisevin hetki syntyy näytelmän lopulla Macabéan käydessä selvänäkijä Madame Carlotan luona, joka ennustaa hänen tulevaisuutensa. Macabéan ja Madamen roolit vaihtuvat pyörähtävin humauksin kerta toisensa jälkeen kuin kysyen, kumpi elämästä viime kädessä päättää, kohtalo vai me itse.

Mikkonen on näyttelijöistä voimakkaampi sekä äänen käytöltään että eläytymisessään rooleihin. Orblin katselee roolihenkilöitä etäänpää ikään kuin tarkkailijana. Erilainen lähestymistapa tuo yhden lisäkerroksen teokseen. Fyysisesti kumpikin tekee ilmaisuvoimaista ja tarkkaa työtä, ja kokonaisuus on liikekieleltään viimeisteltyä kuin tanssi.

Manillan Vanha viinatehdas sopii komeasti Tähden hetken esityspaikaksi. Seinille ripustetut folioliuskat ja kynttilät luovat tilaan sakraalin tunnun, ja pyhäinkuvina loistavat Harro Koskisen elämää sykkivät sydänmaalaukset.

IRMELI HAAPANEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.