Maanantai 18.6.2018Tapio

Kansallisoopperan
näköinen kummitus

Sofie Asplund (Christine) ja Ville Rusanen (Phantom-kummitus) olivat nappivalinta.
Sofie Asplund (Christine) ja Ville Rusanen (Phantom-kummitus) olivat nappivalinta.

Oopperan kummitus. Ensi-ilta Kansallisoopperassa 4.9. Musiikki Andrew Lloyd Webber, sanoitus Charles Hart ja Richard Stilgoe. Musiikinjohto Nick Davies. Ohjaus Tiina Puumalainen, lavastus Teppo Järvinen, puvut Marjaana Mutanen, koreografia Osku Heiskanen, valaistus Timo Alhanen, äänisuunnittelu Andreas Lönnqvist ja Sakari Kiiski.

Tässä se on: kiitetty ja ylistetty, pilkattu ja parjattu, mutta ennen kaikkea suosittu Oopperan kummitus. 53 loppuunmyytyä näytöstä todistavat Andrew Lloyd Webberin erilaisia tyylejä ja aikakausia yhdistelevän musikaalin tehosta.

Ranskalaisen oopperatalon uumenissa lymyilevä Kummitus tarinoineen edustaa parhainta vuosisadan takaista gotiikkaa. Lahjakas kummajainen janoaa rakkautta laulajaneidolta, mutta sortuu kammottavaan kiristykseen ja uhkailuun saavuttaakseen tämän. Päivänvalossa tapahtuvat kohtaukset pursuavat West End -musikaalien nokkelaa sanailua, oopperatalon kuvitteelliset produktiot irvailevat perinteisen oopperan kliseille.

Tämän oopperamaailman vuoksi Kansallisoopperan kannatti valjastaa koneistonsa teokseen, jota yleensä pyöritetään pienemmän mittakaavan teattereissa. Täysimittainen oopperakuoro saa keksityn Hannibal-oopperan musiikin kajahtamaan komeammin kuin yhdessäkään Lontoon tai New Yorkin musikaaliteatterissa.

Tiina Puumalaisen on sallittu tehdä ohjaukseensa muutoksia alkuperäisistä, säveltäjän tarkoin varjelemista ratkaisuista. Kansallisoopperan Oopperan kummitus on oopperatalon näköinen, tyylikäs ja varsinkin joukkokohtauksissa vaikuttava produktio.

Päähenkilöihin keskityttäessä intiimimpi teatterimiljöö olisi eduksi. Onneksi laulajavalinnat osuivat ensi-illassa nappiin. Sofie Asplund on Christinen roolissa löytö, jonka suloisen hennossa äänessä on juuri tarpeeksi särmää kantaakseen sekä musikaalin että oopperan vaatimukset. Ville Rusanen yllätti Phantom-kummituksena: miehen kantava oopperabaritoni kyllä tunnetaan, mutta mainiosti hän muokkasi ilmaisuaan myös mikrofonilauluun sopivaksi. Tässä ympäristössä Raoulia esittävän Tero Harjunniemen kaunis musikaalityylinen tenori jäi auttamatta jalkoihin.

ja Juha Riihimäki onnistuivat koomisina managereina mukavasti. Ilman täydellistä brittiaksenttia on turha pyrkiä West Endin tyyliseen ilmaisuun, joten herrat rakensivat esiintymisensä perinteisen buffa-tyylin pohjalle. Sari Nordqvist jäi Madame Girynä jäykemmäksi, vaikka laulussa toki pärjääkin – olisiko vaikkapa korostetun ranskalaisesta puheaksentista apua?

Hanna-Leena Haapamäen Carlotta-diiva ei nyt ollutkaan liioitellun parodinen ”fat lady”, vaan komeaääninen moderni primadonna, jota Mika Pohjonen sankaritenorina oivallisen koomisesti säesti.

Lloyd Webberin loputtomaan hittimelodioiden toistoon nojaava tyyli uuvuttaa välillä. Mutta jos oopperaympäristössä kaikki muu on vierasta, ei tuttuuden luominen kertauksen keinoin ole pahitteeksi. Jos siis pohdit, kannattaisiko tämän produktion perässä uskaltautua ensimmäistä kertaa oopperataloon: suosittelen!

LAURI MÄNTYSAARI

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.