Perjantai 28.4.2017Ilpo, Ilppo, Tuure

Ooppera-arvio: Mysteerin äärellä

Kaija Saariahon kamariooppera nousee Kansallisoopperan historian merkkipaalujen joukkoon.

Heikki Tuuli
Davone Tines, Anthony Roth Costanzo ja Nora Kimball-Mentzos loistavat Kaija Saariahon kamarioopperassa.
Davone Tines, Anthony Roth Costanzo ja Nora Kimball-Mentzos loistavat Kaija Saariahon kamarioopperassa.

Only the Sound Remains.

Musiikki Kaija Saariaho, libretto säveltäjän muokkaama Ezra Poundin ja Ernest Fenollosan englanninkielisistä nō-näytelmien käännöksistä. Musiikinjohto André de Ridder. Ohjaus Peter Sellars, lavastus Julie Mehretu. Ensi-ilta Kansallisoopperassa keskiviikkona 12.4.2017.

Nyt on kriitikko riisuttu aseista.

Kaija Saariahon Only the Sound Remains ei ainoastaan kuulosta mystiseltä; kahden kamarioopperan pari myös summaa sen, miksi musiikin mysteeriä on turha analysoida.

Tapahtumien kulku on nopeasti kerrattu: lavalla ei tapahdu juuri mitään. Oopperoista ensimmäinen, Always Strong, näyttää, miten edesmenneen soturi Tsunemasan henki ilmestyy papille ja katoaa. Toisessa, Feather Mantlessa, kalastaja löytää henkiolennon höyhenviitan ja palauttaa sen, minkä jälkeen henki palkitsee kalastajan tanssilla.

Japanilaisten nō-näytelmien eleetön viisaus sopii Saariahon musiikkiin niin hyvin, että tuntuu ihmeelliseltä löytää hänet vasta nyt niiden parista. Jonkinlainen esikuva löytynee Saariahon sävellysopettajan Paavo Heinisen 1980-luvun nō-oopperasta Silkkirumpu. Mutta siinä, missä Heinisen musiikki tulvii sävelhahmojen runsautta, Saariahon maailmassa on avaraa.

Äänenvärien spektristä ammentava harmonia elää pienistä yksityiskohdista, joiden toteutus ei Kansallisoopperan ensi-illassa jättänyt toivomisen varaa.

Camilla Hoitengan huilun ilmavat taivutukset, Eija Kankaanrannan kanteleen ja Heikki Parviaisen lyömäsoittimien helinät ja hankaukset sekä Meta4-jousikvartetin huokoiset soinnit ruokkivat mielikuvitusta. Oman kuorrutuksensa toivat kaikuefektit ja muu elektroniikka, jonka pioneerina Saariaho tunnetaan jo nuoruusvuosiltaan.

Musica nova Helsinki -festivaalin johtajanakin tunnettu André de Ridder piti hienostuneen kokonaisuuden hyppysissään.

Rooleja teoksessa on vain kaksi. Always Strongin pappia sekä Feather Mantlen kalastajaa esittää bassobaritoni Davone Tines, jonka äänen pehmeä varmuus värittää oopperoiden ihmishahmoja.

Tuonpuoleiset olennot tarvitsevat tuonpuoleisen äänen, ja siitä vastaa korkealla kontratenoriäänellä laulava Anthony Roth Costanzo. Välillä lempeä, välillä kuin vangitun hengen hätähuuto, Costanzo tuo rooliin ehkä enemmän dynaamisuutta kuin kantaesitysproduktiossa Hollannissa laulanut enkeliääninen Philippe Jaroussky.

Tapahtumia kommentoiva neljän laulajan kuoro soi yhtenäisesti, mutta päästää laulajien omiakin luonteita esiin: Tuuli Lindebergin aina ihanan varma ja linjakas sopraano, Matias Haakanan tenorin pieni hyökkäävyys, Katariina Heikkilä ja Nicholas Söderlund pehmentävinä alttona ja bassona.

Kaija Saariahon tyyli on aina ollut helposti tunnistettava. Jopa siinä määrin, että joskus alkaa kaivata irtiottoja. Only the Sound Remains saa kuitenkin kuulijan tuntemaan kiitollisuutta siitä, että Saariaho on pysynyt itselleen omimmassa elementissä, lähes staattisessa mysteeritilassa.

Vuonna 2000 kantaesitetty esikoisooppera Kaukainen rakkaus kertoi vielä perinteiseen tapaan tarinan, vaikkakin vähäeleisen. Adriana Materissa (2006) Saariaho lähti astetta draamallisemmalle polulle, monologiooppera Émilie (2010) taas muistutti oratoriota tai laulusarjaa. Jokainen näistä on omalla tavallaan mestarillinen, mutta Only the Sound Remains nousee ehkä kiteytyneimmäksi säveltäjänsä kuvaksi.

Nyt puhutaan nimittäin siitä, mikä taiteen mysteeri itsessään on. Always Strong -oopperan kuoro kertoo musiikista, jonka papin uhraama luuttu tuottaa: ”bassokielet soivat kuin sade”… ”kolmas ja neljäs kieli itkevät kuin vangittu kattohaikara, joka miettii hämärän tullen poikasiaan”. Hetki on maaginen, ja Saariaho toteuttaa sen kuin olisi tätä hetkeä varten syntynyt.

Feather Mantle voidaan nähdä allegoriana siitä, miten taiteilija löytää innoituksensa. Yksinkertainen kalastaja löytää ihmeellisen höyhenviitan ja haluaa omia sen mutta taipuu luovuttamaan sen takaisin hengelle tanssia vastaan. Viitta täytyy luovuttaa ennen palkinnon saamista, joten kalastajan on vain luotettava hengen sanaan: ”epäily kuuluu kuolevaisille; meillä ei ole petosta”.

Samoin taiteilijan on ensin annettava itsensä, jotta voisi vastaanottaa inspiraation. Ja inspiraatio tulee; se on Nora Kimball-Mentzosin höyhenenkeveä tanssi, jonka kalastaja saa muistiinsa vietäväksi takaisin arkiseen maailmaamme.

Peter Sellarsin ohjauksessa liike on hidasta kuin taiji-voimistelu. Julie Mehretun lavastus, Robby Duivemanin puvut ja James F. Ingallsin valaistus myötäilevät japanilaista perinnettä sitoutumatta silti tiettyyn kulttuuripiiriin.

Sellarsin ote on myös rohkea: homoeroottisella likeisyydellä papin yhteyteen painautuva henki voisi kääntyä itsensä parodiaksi, ellei kaikki olisi niin äärimmäisen tyylikkäästi toteutettua. Nyt kokemus on voimakas ja nostaa produktion Kansallisoopperan historian merkkipaalujen joukkoon.

Lauri Mäntysaari

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.