Sunnuntai 30.4.2017Mirja, Miia, Mira, Mirva, Mirka, Mirjami, Mirkka

Konserttiarvio: Nälkävuoden sinfonia

Turun filharmoninen orkesteri: Leningrad.

Konserttitalolla torstaina 6.4. Leif Segerstam, johtaja. Skrjabin, Shostakovitsh.

Sinfoniset järkäleet, niiden parissa Leif Segerstam on kotonaan. Paniikista tai kiirehtimisestä häntä ei ainakaan voi suurteosten edessä syyttää.

Ja niin alkoi leveänä ja paksuna myös Dmitri Shostakovitshin sinfonia nro 7 C-duuri eli Leningrad-sinfonia Turun filharmonikkojen konsertissa. Sivuteeman lempeys maalaili jo pastoraalimaisemaa ennen nurkan takana kolkuttelevaa kuuluisaa marssiteemaa.

Miksi tuo naurettavan yksinkertainen pikku teema sitten on niin kuuluisa, sen Segerstam orkestereineen toi varsin vakuuttavasti ilmi. Itsepintaisen rumpurytmin nakuttaessa teema toistuu yhä uudelleen, mutta se ei kyllästytä tai vaivuta Maurice Ravelin yhtä kuuluisan toistoteoksen Boleron tavoin hypnoosiin. Se pelottaa.

Kuvataanko tällä sitten natsien sotamarssia vai Stalinin sortoa, on lopulta kuulijan valittavissa – sikäli kuin musiikkia tarvitsee mielikuvilla ruokkia. Olennaista on tunnelman vääjäämätön kiristyminen ja lopulta kliimaksi, joka ei synnykään metelöimällä. Yhden ensiosan ja koko konsertin hienoimmista hetkistä loi Etienne Boudreault pitkällä ja koskettavalla fagottisoolollaan.

Mainioita sooloja tarjosivat myös Olli Leppäniemen klarinetti, Takuya Takashiman oboe sekä muut TFO:n kauttaaltaan onnistuneet puhaltajat. Vasket soivat purevasti, lyömäsoittimet iskevästi ja jouset yhtenäisesti eri sävyissään. Orkesteri on hyvässä vedossa!

Pisimmässä – Segerstamin tempoilla lähes 90-minuuttisessa – sinfoniassaan Shostakovitsh todella antaa tapahtumille aikaa. Kun teoksen syntytarinaan vielä liittyy Leningradin toisen maailmansodan aikainen 872 päivän piiritys, nousee tuon tuostakin mieleen sanonta: “pitkä kuin nälkävuosi”.

Karmivaa ironiaa? Ainakin Segerstam liikkui äärirajoilla Adagio-osan ja Allegro non troppo -finaalin vaelluksessa, jonka päämäärä kirkastui vasta onttoina ryskäävien loppufanfaarien saapuessa.

Nälkä tuli myös Aleksandr Skrjabinin raukean eleganttia Rêverietä kuunnellessa. Nimittäin nälkä kuulla lisää musiikkia näin oivasti alkaneessa konsertissa. Orkesteri oli hereillä heti ja löysi sympaattisen pikkuteoksen hehkun.

Lauri Mäntysaari

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.