Sunnuntai 19.11.2017Elisabet, Liisa, Eliisa, Elisa, Liisi, Elise

Konserttiarvio: Yleisöä ei väsytä

Viimeinen muisto.

Turun filharmoninen orkesteri johtajanaan Christian Schumann sekä Tuomas Lehto, sello. Konserttisalissa 19.1.

Viime viikon Beethoven-tykityksen jälkeen olisi voinut kuvitella että Turussa podetaan konserttiväsymystä, mutta ei. Sali oli torstaina jälleen täysi, vaikkei ohjelmassa ollut mitään erityisen vetävää. Perussettikin toimii kun orkesteri toimii näin hyvin kuin se toimii.

Jukka Tiensuun False Memories I–III (2008) on hieno teos. Sen päällimmäisenä ideana ovat kaikumaiset toistot, jotka kuljeskelevat jokaisessa osassa ympäri orkesteria, ja tässä läpinäkyvässä yksinkertaisuudessa on myös teoksen voima. Tiensuu varioi ideaansa monipuolisesti ja ammentaa siitä monenlaisia tekstuureita ja tunnelmia, joiden mukana kuulijan on hyvä körötellä ja nauttia.

Toinen teoksen vahvuus syntyy komeista lyömäsoitinosuuksista. Säveltäjä on rajannut ilmaisukeinonsa tiukasti ja viisaasti, keskittymällä saavutetaan aina enemmän kuin huitelemalla sinne tänne. Ja kun orkesterin lyöjät vielä toteuttivat nuo osuudet erinomaisesti, tulos oli mainio.

Kapellimestari Christian Schumann oli ilmeisesti opetellut teoksen alle viikossa, mikä näkyi hienoisena jäykkyytenä mutta ei kuulunut ollenkaan, kokonaisuus pysyi kasassa hienosti.

Camille Saint-Saensin sellokonserton solistina loisti Tuomas Lehto, jonka päätyö on Radion sinfoniaorkesterissa. Melkoista sävyleikkiä Lehto tarjosi, tummimmista kirkkaimpiin sointeihin ja kaikkea siltä väliltä.

Hänen fraseerauksensa oli erinomaisen luontevaa koko ajan, ja kaikkein erikoisinta oli, ettei hän rymistellyt ja kolistellut soitintaan sillä tavalla kuin sellistit yleensä tekevät silloin kun on oikein forseerauksen paikka. Sointi pysyi aina kauniin laulavana, ja kun alukkeetkin olivat useimmiten pehmeitä, jäi päällimmäiseksi vaikutelmaksi virtuoottinen, lähes aineettomana leijaileva sointi.

Jos ensimmäisessä teoksessa fokus oli säveltäjässä ja toisessa teoksessa oli solistin vuoro, pääsivät orkesteri ja kapellimestari puolestaan paistattelemaan kolmannessa. Cesar Franckin sinfonia velloi ja vaahtosi juuri niin kuin romanttisessa orkesterimusiikissa pitää.

Schumannin otteissa näkyi nyt vapautunutta ilmaisuvoimaa ja musiikillista leikittelyä, balanssit olivat paikoillaan eikä ääntä säästelty. Tällaiseen muusikoille korkean työllisyysasteen tarjoavaan teokseen on orkesterikonsertti hyvä päättää.

Tomi Norha

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.