• Paavali ja Beethoven V, 19.9.2010, Sigyn-salissa. Paavali Jumppanen, piano. Beethoven.

Paavali Jumppasen viides Beethoven-konsertti sisälsi Pianosonaatit op. 31 nro:t 1, 2 (Myrsky), 3 (Metsästys) sekä Sonaatin f-molli op. 57 (Appassionata). Sonaatit muodostivat toisiaan täydentävän draamallisen kaaren, jossa pareittain esitetyt sonaatit olivat ymmärrettävissä kontrastipareina. Valoisaa musiikkia seuraa dramaattisempia, syvällisempiä tunnelmia ja Appassionata-sonaatissa ollaan jo kauhuromanttisissa, ylevissä tunnelmissa.

Nämä sonaatit rikkovat ja ylittävät myös sonaattimuodon rajoja sekä teeman ja rytmin käsittelyä, sekä lähestyvät Romantiikan ajan ilmaisukeinoja: nerokkaita ja riemukkaitakin yksityiskohtia, komediaa, oopperaa ja kauhua.

Paavali Jumppanen on itse kirjoittanut varsin yksityiskohtaiset analyysit esittämistään sonaateista, joten soittajan intentioita ei tässä tapauksessa tarvitse arvailla. Tulkinnat perustuvat tarkalle musiikkianalyysille sekä musiikinhistoriallisen kontekstin tutkimiselle.

Sijoittaisin Jumppasen Beethoven-soittajana ”teos-uskovaisiin”, joka pyrkii toteuttamaan säveltäjän tarkoitusperät mahdollisimman uskollisesti. Hyvään Beethoven-soittoon riittää useimmiten, että soittaa kiltisti kaiken, mitä nuotissa lukee. Huomioitava on tietenkin se, että kaikki eivät siihen pysty.

Jumppanen on pianistina suvereeni virtuoosi, jolle tekniikka on pelkkä väline musiikin toteuttamiseen. Jumppasen persoonallisemmat äänenpainot tulivat esille harkittujen yksityiskohtien esiin nostamisessa. Pedaalin käyttö oli niukkaa ja alleviivaavaa, epäortodoksistakin Jumppasen tärkeäksi katsomissa kohdissa. Epäortodoksisuudella tarkoitan tässä tarkoituksellisen suttuista pedaalia, jossa keskenään dissonoivat sävelet muodostavat hetken aikaa epäselvän ja melkeinpä ruman koosteen.

Säröisämpiä ja repivämpiä sävyjä sisältyi Appassionata-sonaattiin enemmänkin. Jumppasen tulkintoja konsertin alkupuolella olisi voinut luonnehtia varsin akateemisiksi ja särmättömiksi Myrsky-sonaatin häivähdyksenomaisia tuokioita lukuunottamatta.

Appassionata-sonaatin esitys oli dramaattisen ohjelmallista ja tarkoituksellisen aggressiivista. Flyygeli kolisi ja ulvoi rajuimmissa taitteissa, eikä mistään pikkusievistelystä tai sentimentaalisuudesta ollut tietoakaan. Pidän Jumppasen soittajapersoonallisuudesta, joka on kaukana salonkivirtuoosien yleisön kosiskelusta. Jumppanen tarjoaa Beethoveninsa ensisijaisesti aivoille.