Perjantai 28.7.2017Atso

Katyn kummittelee
yhä tabuna Venäjällä

Peter Johnsson: Stalinin murhat Katynissa ja niiden historialliset jälkipelit 1940–2014. Mansarda. Suom. Kari Klemelä. 240 s.

Yli 20 000 puolalaisen teloittaminen Katynissa keväällä 1940 on toisen maailmansodan räikeimpiä sotarikoksia. Silti siitä ei tuomittu ketään esimerkiksi Nürnbergissä, vaikka tekijä Stalin oli tiedossa ja hirttotuomion sai vähemmistäkin rikoksista. Sen sijaan joukkomurha haudattiin Neuvostoliiton arkistoihin ja hävitettiin systemaattisesti mahtimaan historiankirjoista.

Kuvaavaa on, että vielä 2000-luvulla ruotsalaisessa valtalehdessä Katynin joukkomurhan tekijäksi mainittiin saksalaiset – sodan häviäjä oli Stalinin propagandassa virallinen syyllinen ilman langettavaa tuomiotakin muiden voittajavaltojen hymistellessä taustalla.

Peter Johnsson (s. 1949) avaa kirjassaan Katynin tapahtumat perinpohjaisesti. Ruotsalainen historiantutkija ja Göteborgs-Postenin kirjeenvaihtaja selvittää taustat ja kuvaa joukkomurhat jälkipeleineen.

Samalla hän kannustaa katsomaan ympärille. Vastaava sotarikoksia vääristelevä prosessi on käynnissä paraikaa esimerkiksi Ukrainassa, jossa Venäjä Vladimir Putinin johdolla operoi häikäilemättömästi Stalinin jalanjäljissä.

Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan etupiireihinsä keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen salaisella lisäpöytäkirjalla. Puola päätyi lahtipenkkiin ensimmäisenä, ja pian seurasivat perästä Suomi ja Baltian maat.

Sama kuvio toistui Saksan sotaonnen käännyttyä länsiliittoutuneiden ja Stalinin välisessä sopimuksessa, joka käytännössä piirsi Euroopan kylmän sodan rajalinjat.

Tilanne ei ollut suinkaan uusi. Saksan ja Venäjän keisarikunnat olivat pyrkineet muokkaamaan Euroopan kartan mieleisekseen jo 1700-luvulla muun muassa jakamalla Puolan.

Yhteiset edut lähensivät maita jälleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Saksa ja Neuvostoliitto tekivät läheistä yhteistyötä etenkin sotilasteknologian kehittämiseksi, ja mantereen etupiirijakosopimus oli luonteva jatko menneelle intressien ajamiselle.

Pienet maat jäivät näin altavastaajiksi. Toisen maailmansodan katsotaan alkaneen Saksan hyökkäyksestä Puolaan, mutta samaan offensiiviin liittyi Stalin Saksan jäljessä ”vapauttamaan maan verenimijätilanomistajista ja -kapitalisteista”.

Puolan valtauksen jälkeen Neuvostoliitto vangitsi yli 20 000 upseeria, reservin upseeria, rajavartijaa, poliisia, vanginvartijaa ja valtion virkamiestä. Heidät kuljetettiin useille vankileireille Venäjälle, Länsi-Ukrainaan ja Valkovenäjälle.

Neuvostoliiton sisäinen turvallisuuspalvelu NKVD toteutti tuhoamisen järjestelmällisesti teloittamalla uhrit yksitellen ohimo- ja niskalaukauksin ja hautaamalla ruumiit joukkohautoihin. Operaatioon sisältyi teloitettujen 300 000 omaisen karkotus Kazakstaniin.

Tieto joukkomurhasta levisi nopeasti niin puolalaisten kuin Stalinin liittolaisten keskuuteen. Vuonna 1943 Saksan aloitteesta tehdyt kaivaukset ja kansainvälinen selvitys leimattiin idässä natsien propagandaksi, lännessä taas vaivihkaa tehty oma tutkimus vahvisti Stalinin olleen teon takana mutta strategisista syistä asiasta vaiettiin.

Kylmän sodan vuosina Puolassa asia pysyi tabuna, joskin Katynia käsiteltiin lakkaamatta maanalaisissa julkaisuissa. Vasta Boris Jeltsinin kaudella myös hajoavasta Neuvostoliitosta saatiin julkisuuteen todisteet vahvistamaan tapahtunut. Putinin tultua valtaan Venäjän arkistot on jälleen suljettu kaikilta tutkimuksilta, jotka voisivat horjuttaa maan virallista suuren isänmaallisen sodan eetosta.

Alkuperäisessä selvitystyössä oli mukana myös Suomi. Katynin ensimmäisissä kaivauksissa 1943 mukana ollut oikeuslääkäri Arno Saxén oli vahvistanut löydettyjen vainajien kuolinajaksi kevään 1940, jolloin alue oli Neuvostoliiton miehittämä. Sodan jälkeen Neuvostoliiton johtama valvontakomissio yritti saada Saxénin ensin syytettyjen listalle sotarikollisena, sitten erotetuksi yliopiston virastaan – turhaan.

Peter Johnsson kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on raskas. Kiinnostavuutta kasvattaa se, että Johnsson limittää yksilötason kokemuksia historian suuriin linjoihin. Katyn jälkipeleineen edustaa kansainvälisen politiikan kyynisintä sarjaa ja paikoin kerronta kulkeekin kuin dekkarissa.

Viitteet niin aiempaan historiaan kuin pimitettyihin asiakirjoihin kasvattavat käsittelyn painoarvoa ja vakuuttavuutta. Kylmäävää on vaikkapa lukea, kuinka Neuvostoliitto perusteli operaation valloittaa Puolalta alueita ilman sodanjulistusta:

”SNTL:n hallitus ei voi seurata välinpitämättömänä, kun Puolan alueella asuvat veriveljemme, ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jäävät vaille puolustusta. Neuvostoliiton hallitus aikoo kaikin käytössään olevin voimin vapauttaa Puolan kansan onnettomasta sodasta, johon maan mielettömät johtajat ovat sen saattaneet.”

Stalinin retoriikka on identtinen Putinin Krim- ja Ukraina-puheiden kanssa.

MATTI KOMULAINEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.