Tiistai 23.1.2018Eine, Eini, Enni

Pysäyttävässä esikoisteoksessa
hehkuu metsän taika

Anni Kytömäki: Kultarinta. Gummerus. 644 s.

”Metsä ottaa minut vastaan, tunnistaa omakseen vielä paremmin kuin minä sen: talitiainen lopettaa säksätyksen alkuunsa, hyttysten pistot eivät enää tunnu niin äkäisiltä kuin aluksi. Ja kuitenkin jotain jää piiloon puiden taakse. Metsä tietää meistä aina enemmän kuin me siitä.”

Anni Kytömäen esikoisteos on lumoavan eheä ja ajaton kokonaisuus. Yli kuusisataasivuisessa teoksessa ei ole mitään ylimääräistä ja tarinan versoilevat polut löytävät perille. Kultarinta on vahva esikoisteos – todellinen taidonnäyte. Se viipyilee, ottaa oman aikansa – kuljettaa läpi uskomattoman tarinan, joka saa hengityksen salpautumaan ja aistit valpastumaan.

KULTARINTA ON kertomus 1900-luvun alun Suomesta, isästä ja tyttärestä, elämän kovista kolhuista ja ahdingosta, mutta ennen kaikkea teos on kertomus metsästä. Se johdattelee lukijansa metsän synkkään siimekseen, paljastaa kontujen salat, saa nuuhkimaan kuusien tuulta ja hengittämään metsän tahtiin.

Erik Stenfors on biologiksi opiskellut metsänomistajan poika, joka nai todellisen rakkautensa Lidian, punikin. Erikille elämä on helpompaa ja ajatus kirkkaampaa aarnion kätköissä, mutta todellista maailmaa ei metsään pakoon pääse. Erik kohtaa tragedioita, joista selviytyminen eksyttää hänet tyttärestään Mallasta ja elämästä.

Malla on varautuneen hiljainen lapsi. Metsäretket isän kanssa ovat pienen tytön elämän kohokohtia, jotka jäävät kuitenkin muistoksi. Elämä särkyy yhdessä yössä ja löytää haaleat uomansa hiljalleen vasta vieraissa metsissä, isän lähettämät saappaat jalassa. Isän ja tyttären elämät kulkevat läpi sisällissodan haavojen aina toisen maailmansodan alkuun. Elämä on menetystä, mutta myös löytämistä ja rakkautta.

KERRONNAN RYTMI vaihtelee verkkaisen viipyilevästä tiiviimpään. Kytömäen luontokartoittajan tausta näkyy herkkänä kosketuksena tarinassa. Biologiset faktat ja mytologiset uskomukset poukkoilevat rinta rinnan aina loppuun asti. Metsän tuoksut voi melkein haistaa ja äänet kuulla. Metsä hengittää kirjan sivuilla.

Kieli on runsasta, mutta dialogit pysyvät terävän lyhyinä, mikä tuo mielekkään vastavetoisuuden kerrontaan. Kytömäki hallitsee kauniit, vaivattoman tuntuiset lauseet ja malttaa ripotella niitä säännöstellen ahnaalle lukijalle. Teos on valmis ilman loppuun viilatun lauseen tuntua.

Teemat liikkuvat toiseuden ja yhteisöllisyyden, yhteyden rajapinnoilla. Toiseuden vieraus, pelko ja viha peilautuvat ihmisistä toisiin ja metsän puista eläimiin. Kenellä on oikeus olemassaoloon, kenen tarpeet ovat päällimmäiset? Ja monesti yhteys luontoon, jopa villieläimeen voi olla vaivattomampaa kuin yhteys ihmiseen.

”Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaiset, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha niissä ei särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin.”

NOORA LEHTIMÄKI

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.