Keskiviikko 22.11.2017Silja, Selja

Donna Tarttin uusin romaani täyttää odotukset

Elämä on kuolemista

Donna Tartt: Tikli. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY. 895 s.

Hollantilaisen Carel Fabritiuksen lintumaalaus Tikli (1654) on pieni taulu, semmoinen A4-arkin kokoinen. Amerikkalaisen Donna Tarttin (s. 1963) samanniminen teos lienee puolestaan sivumäärältään laajin romaani, jonka olen koskaan arvioinut. No, Jörn Donnerin viimevuotinen muistelmaromaani Mammutti taisi olla vielä laajempi.

Donna Tarttin esikoisteos Jumalat juhlivat öisin (suom. 1993) oli Yhdysvalloissa vuoden 1992 kirjallinen tapaus ja nosti kirjoittajansa tuota pikaa maailmanmaineeseen. Tartt oli kirjoittanut teosta tiettävästi kahdeksan vuotta eikä hötkyillyt seuraavankaan romaanin kanssa kustantajan aneluista huolimatta. Pieni ystävä ilmestyi vasta 2002 (suom. 2003), ja hartaasti odotettu Tikli puolestaan viime syksynä. Harva julkaisutahti näkyy sitten myös korkeana laatuna.

Tiklin kertoja, teoksen alussa kolmetoistavuotias Theo Decker juoksee äitinsä kanssa sadetta pakoon New Yorkin Metropolitan-taidemuseoon, jossa on parhaillaan esillä vanhojen hollantilaismestareiden teoksia. Tarkkaa vuosilukua ei kerrota, mutta todennäköisesti eletään vuotta 2002 tai 2003 eli aikaa pian WTC-terrori-iskujen jälkeen. Kuvataiteita harrastava äiti on juuri ihastellut pojalleen Fabritiuksen Tikli-maalausta, kun museossa tapahtuu voimakas pommiräjähdys, joka surmaa äidin ja monia muita museovieraita.

Kuin ihmeen kaupalla Theo säilyy hengissä ja nappaa hetken mielijohteesta Tiklin mukaansa rojun keskeltä. Sittemmin vaille huoltajaa jäänyt poika pääsee asumaan luokkatoverinsa varakkaaseen kotiin, ja myöhemmin perheensä jo aikaisemmin hylännyt alkoholisti-isä vie Theon mukanaan Las Vegasiin. Koko ajan poika kuljettaa salaa mukanaan varastamaansa arvotaulua, josta muodostuu hänelle paitsi menetetyn äidin symboli myös jonkinlainen identiteetin tukipilari matkalla aikuisuuteen.

USEIMMAT LUKEMANI amerikkalaiskritiikit eivät näytä jostain syystä kytkevän Tikliä vuoden 2001 terrori-iskuihin. Uskon kuitenkin että Theon pitkä ja yksityiskohtainen kuvaus räjähdyksen seurauksista silpoutuneine ruumiineen tuo lähes jokaiselle lukijalle mieleen monet WTC-iskujen dokumentit. Ilmiselvästi Tikli on paitsi Theon omakohtainen selviytymistarina myös kirjailijan kannanotto tuohon amerikkalaiseen kollektiiviseen traumaan.

Paljon on jo Yhdysvalloissa ehditty hehkuttaa Tiklin ”dickensläisyyttä”, ja toki romaanin kasvukertomus ja teoksen taitavasti rakennetut henkilöhahmot tuovat mieleen Charles Dickensin. Ennen muuta Tikli on kuitenkin hämmästyttävän onnistunut yhdistelmä monia romaanin ja populaarikirjallisuuden lajityyppejä ja teemoja, joista Tartt heittää myös vihjeitä kulttuuritietoisten lukijoiden iloksi.

Dickensin romaaneja mainitaan nimeltäkin, mutta myös esimerkiksi film noir -elokuviin viitataan useasti. Teos muistuttaakin jo rakenteeltaan niitä: alussa aikuisen Theon elämä tuntuu menneen jotenkin pieleen, ja sen jälkeen romaani kertoo pitkänä takautumana, miten tähän on tultu.

ERITYISEN KESKEISEKSI Tiklissä nousee menetyksen ja kuoleman tematiikka. Heti teoksen alussa aihetta sivutaan taidenäyttelyssä, ja kerronnan kuluessa Theo menettää äidin lisäksi myös muita läheisiään. Ja tietysti tekstissä mainitaan ohimennen myös W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat, nykykirjallisuuden ehkä merkittävin kuolema-aiheinen romaani.

Katoavaisuuden vastapainoksi Tartt asettaa aitouden: aidon taiteen, aidot antiikkihuonekalut ja aidot tunteet, sillä Tikli on myös rakkausromaani. Juuri tunteiden aitoutta kirjailija näyttääkin tarjoavan parannuskeinoksi WTC-iskujen menetyksiin ja niiden jälkeiseen traumaan.

Laajassa ja ajallisin hyppäyksin etenevässä romaanissa on toki myös turhilta vaikuttavia jaksoja, ja etenkin lopun gangsterityylinen välienselvittely asettuu hieman huonosti kokonaisuuteen. Myös Las Vegas -osion laveasti kuvatut huumehörhöilyt tuntuvat liioitelluilta, enemmän Hunter S. Thompsonilta kuin Donna Tarttilta.

Erityismaininnan ansaitsee Tiklin ”vanhanaikainen” tyyli. Romaani etenee yksityiskohtia vilisevistä kuvauksistaan huolimatta pehmeästi ja luontevasti kuin Pendolino: lukijan ei tarvitse jäädä pähkäilemään joka lauseen merkitystä. Teos on viihdyttävä ja syvällinen samalla kertaa, mikä ei välttämättä ole ihan tavallista nykykirjallisuudessa.

Tiklin maalannut Carel Fabritius muuten kuoli hänkin räjähdyksen seurauksena taulun valmistumisvuonna. Samassa onnettomuudessa menehtyi myös taiteilijan ystävä Simon Decker. Donna Tartt mainitsi haastattelussa, että hän sai tietää näistä yhteensattumista vasta valittuaan jo Tikli-maalauksen teoksen aiheeksi. No, kirjailijathan sepittävät ammatikseen.

VEIJO HIETALA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.