Keskiviikko 23.8.2017Varma, Signe

Romaani näyttää, miltä tuntuu, kun koko elämä on tytöille haram

Asvalttienkeleiden lento

Johanna Holmström: Itämaa. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Tuula Kojo. Otava. 333 s.

Johanna Holmströmin uusin romaani on suomennettu nimellä Itämaa, mutta pidän kyllä alkuperäisestä, hitusen pateettisesta Asfaltsänglar-nimestä enemmän. Se kuvaa teoksen sisältöä monipuolisemmin, asvalttienkeleiksi kun kutsutaan parvekkeelta alas heittäytyneitä muslimityttöjä. Silloin pienen hetken ennen kuolemaa saa olla oikeasti vapaa.

Joka tapauksessa Itämaa on nykyhelsinkiläiseen lähiöön sijoitettu tyttöjen kasvutarina lisättynä klassisella kielletyn rakkauden kuvauksella. Se, että päähenkilöt ovat maahanmuuttajataustaisia nuoria, on samalla tärkeää ja merkityksetöntä: Holmström pui islamilaista kulttuuria perusteellisesti ja erityisesti naisten kannalta, mutta myös näyttää, miten samanlaista rämpimistä naiseksi kasvaminen on kulttuurieroista huolimatta.

Ja juuri tässä kirjailija onnistuu niin erinomaisesti, että sekin on merkityksetöntä, luokitellaanko teos nuorten vai aikuisten kirjallisuudeksi. Kaikenikäisten tyttöjen pitäisi Itämaa kuitenkin lukea, sillä naiseksi kasvaminen on myös sukupolvet ylittävä kokemus.

Kahden kulttuurin
ulkopuolinen

Teoksen kertojana puhuu 15-vuotias Leila, jonka elämä ei ole lainkaan järjestyksessä. Suomessa syntyneenä muslimIna hän ei ole kotonaan missään, vaan kahden kulttuurin ulkopuolinen: liian vapaamielinen muslimeille ja liian kahlehdittu suomalaisille. Leila tekee asiasta omat johtopäätöksensä.

”Suomi on tuolla ulkona. Täällä sisällä on Maghreb”, ärjähtää isä erään tyttärien menemisiä käsittelevän riidan päätteeksi, vaikka itse varsin vapaamielinen muslimi onkin. Suomenruotsalainen äiti taas kokee, että muslimien ongelma ei ole islam, vaan islamin puute. Hän hakee rauhaa rikkinäiselle perheelleen ja omalle sisimmälleen kietoutumalla hijabiin ja luottamalla Koraaniin ja Mohammedin esikuvaan.

Leilan moniulotteista persoonaa muokkaavat voimakkaasti myös kiusaaminen ja hylätyksi tulemisen kokemukset. Niin isosisko, isä kuin paras ystäväkin tekevät omat ratkaisunsa Leilan ollessa yläkoulun kynnyksellä, ja tyttö jää käytännössä yksin etsimään paikkaansa yhteisössä.

Piilotettua ja
näkyvää väkivaltaa

Holmströmin tapa tuoda esiin yhteiskunnan sisään rakennettua aggressiivisuutta muistuttaa Jari Järvelän julmankauniita väkivaltakuvauksia. Se näkyy parhaiten tavallisessa arjessa, kuten suomalaisessa peruskoulussa. Kun yhdeksättä luokkaa käyvän Leilan rinnalle nostetaan Annan ja Lindan kohtalot, huomataan, miten yläkoulusta selviäminen vaatii vähintään yhtä paksua panssaria ja kameleontin taitoja kuin muslimityttönä kasvaminen.

Laajoista kulttuurisidonnaisista pohdinnoistaan huolimatta Itämaan juoni kulkee sujuvasti, paikoin jopa toimivan jännityskertomuksen tavoin. Samira löytyy arvoituksellisesti sairaalasta, ja Leila yrittää täyttää aukkoja siskonsa menneisyydestä tämän parhaan ystävän avulla, joka itsekin etsii identiteettiään. Samalla Leila luokkakavereineen käy todellista eloonjäämiskamppailua ulkokultaisessa peruskouluhelvetissä.

Ryhmään
kuulumisen pakko

Kaikesta huolimatta Itämaa ei edusta kaavamaista näkemystä muslimeista ja tyttöydestä, vaikka syvään juurtuneita ennakkoluuloja käsitteleekin. Esimerkkitapausten kautta päädytään etsimään syitä ihmisen kontrollihakuiseen käytökseen ja siihen, miksi omaakin muuttumista on niin vaikea hallita, saati sitten muiden.

”Pitää kuulua johonkin. Muuten on vain fucked”, tiivistää Samiran kielletty rakkaus teoksen perusidean. Holmström puhuu ryhmään kuulumisen pakosta ja siitä, miten ryhmäläisten taas on pakko saada kammeta joku vuorollaan ulos, itse sieltä ei saa lähteä. Ryhmäkuri pitää yhteisön koossa, vaikka se lokeroi ja yleistää voimakkaasti.

Tämän ajatuksen Holmström on saanut tyttöjensä kautta kiteytettyä niin, että se tosiaankin tuntuu pätevän yleismaailmallisesti, ihonväriin tai uskontoon katsomatta. Päteehän se kirjan miehiinkin, mutta naisille oman paikan lunastaminen ja pitäminen on silti himpun verran vaikeampaa, koska yllättävän moni kokee naiset omaisuudeksi. Naisen ruumis on valloitettua maata ja itsessään ase, ja siksi niiden tyttöjen, jotka jaksavat räyhätä, pitää mennä ulos sellaisten puolesta, jotka eivät itse voi, todistavat Holmströmin sitkeät asvalttienkelit.

Peruskouluesimerkit taas näyttävät, ettei kyse todellakaan ole pelkästään muslimikulttuurista.

MARI VIERTOLA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.