Perjantai 28.7.2017Atso

Kirja-arvio: Jonkinlaista näkemistä

Pauli Luoma: Tästä huoneesta ei puutu kukaan. Fragmentteja.

Tampereen aforismiyhdistys. 102 s.

Harvakseltaan kirjoja kustantavan Tampereen aforismiyhdistyksen julkaisukatalogiin hiipi vuonna 2016 roppakaupalla turkulaista paikallisväriä. Tamperelaispajan leiman liepeeseensä sai alkuvuodesta paitsi Hannu Hirvosen aforismikokoelma Avaruusajasta muistiin jäi Rymd, myös Pauli Luoman fragmenttikokoelma Tästä huoneesta ei puutu kukaan. Luoman järjestyksessään viides kaunokirjallinen teos on vakuuttavan omaääninen esitys.

Aiemmin pääosin kriittisen tummavireistä aforistiikkaa kirjoittanut tekijä onkin selvästi omimmillaan astetta pidemmän muodon äärellä. Luoman ilmaisu näyttäytyy uudessa kokoelmassa ilahduttavan vapautuneena. Teksti virtaa sivulta toiselle jutustelevan vaivattomasti, eikä kirjoituksen arvaamattomia mahdollisuuksia rajoiteta esimerkiksi turhan tiukoiksi rajatuilla temaattisilla karsinoilla. Monisyinen ilmaisu yllättää lukijansa toistuvasti tavoilla, joilla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi nykyaforistiikkaa paikoin vaivaavan pikkunokkeluuden tai kielellisillä vastakohtapareilla leikittelyn kanssa.

Teoksen tekstejä luonnehtii omintakeinen, monella eri tavalla kokoelman fragmenteissa ilmenevä suoraviivaisen ja epätarkan ilmaisun välinen dynamiikka. Tämä perusjännite toimii parhaiten niissä tapauksissa, joissa verrattain simppeli ajatus kirjoitetaan esille kiharaisen, hallitusti sotkeutuvan lauserakenteen saattelemana: ”Saattaa olla, että kirkas päätelmä on katkennut jo kauan sitten ja menettänyt henkensä jossain inhimillisessä törmäyksessä, ellei sitä voida testata eläväksi jollakin tavoin kuten suurta lipastoa, jonka laatikoista tulee esiin vain sinne kuuluvia asioita.”

Aihetasolla Luoman fragmenteissa tavoitellaan ”vapautta sellaisenaan, ilman filosofista taakkaa.” Vaikka tavoitteet ovat ylevät, tunnustaa ajatuksen kirkasta mutkattomuutta jahtaava kirjoitus nöyrästi myös ilmeiset rajoitteensa: ”Vuodenajat painautuvat yhteen yhdeksi päiväksi kuin näkisi oman selkänsä. Tästä ei kehity edes pientä polkua tai surullista runoa. // Tämä on kai jonkinlaista näkemistä.”

Suuria oivalluksia tärkeämmäksi kokoelmassa muodostuukin ajattelun hidas, toisinaan myös umpikujiin ja ratkeamattomiin ristiriitoihin johtava prosessi. Teoksen ilmaisussa on monin paikoin suorastaan meditatiivista rauhallisuutta ja vaatimattomuutta; tulokulma, jonka ainakin itse toivotin avosylin tervetulleeksi.

Tällainen vaivattomuus ja vaatimattomuus on tietysti vain näennäistä. Luoman teoskokonaisuus hengittää erinomaisesti, viestien näin kirjoittajansa terävästä muodon, rytmin ja tasapainon tajusta, toisin sanoen pistämättömästä kirjoitustaidosta. Samalla kokoelmaa määrittää myös omanlaisensa lempeä piittaamattomuus valitun tekstilajin historiallisia muotovaatimuksia kohtaan. Fragmentin ilmaisutraditio on teoksessa kyllä alati läsnä, mutta tekstiä ei kuitenkaan tukahduteta orjallisesti noudatetun muoto-opin alle. Dogmeja tärkeämmäksi muodostuu satunnainen, ”jokin säie, jota ei voi enää käsitellä rikkomatta sitä. Se on oma ainutlaatuisuutensa maailmassa ja omii kaiken näkemänsä.”

Miikka Laihinen

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.