Tiistai 26.9.2017Kuisma

Aikuisten satu vanhemmista ja lapsista

• Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. Avain 2011. 263 s.

Kirjallisuuden dekkarisoitumisesta on puhuttu paljon. Viimeksi pari vuotta sitten Finlandia-ehdokasraatia johtanut Liisa Steinby moitti eturivin kirjailijoita jännitysjuonen suosimisesta ja ylettömän väkivallan kuvaamisesta.

Yhä enemmän ilmestyy myös romaaneja, joissa jännitys ei synny väkivallasta, vaan teoksen sisältämästä arvoituksesta, joka tekee lukemisesta nautinnollista ongelmanratkaisua.

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina on tällainen romaani. Sitä hallitsee dekkareista tuttu lukemisen imu. Katariina on moninkertainen arvoitus, jonka ratkaisun selvittääkseen lukija ahmii sivuja eteenpäin. Mutta kun kunnon kaunokirjallisuudesta on kyse, ratkaisu ei ole yksioikoinen vaan pakenee ehdottomia vastauksia. Mikä on totta ja mikä ei?

Margareetta on kolmetoistavuotias tyttö. Hänen isänsä, rakennusurakoitsija Nieminen, rakentaa unelmien omakotitaloja. Koska talot täytyy koeasua, Margareetta ja hänen perheensä asuttavat keskeneräistä taloa kaksi vuotta tai vähän yli, verotussyistä ei koskaan alle. Aina tulee aika myydä talo ja muuttaa seuraavaan. Äiti on lastensuojelutyöntekijä ja asuu viikot poissa perheen luota.

Margareetta haluaisi, että hänellä olisi oma luokka, pysyviä ystäviä ja pysyvä koti, jonka pihalla kasvaa oikeita puita taimien sijaan. Hän tarvitsisi myös läsnäolevan äidin.

Katariina on tyttö, jolla on kullanvaalea tukka, pitkät auringon polttamat sääret ja kyky laskeutua uuteen paikkaan kuin peliin, jonka voi aloittaa alusta. Hänellä on aina kiire muualle. Mutta kuka Katariina oikeasti on?

Romaanissa Katariinasta kertovat ihmiset, jotka ovat olleet osa hänen elämäänsä. Hän itse pääsee ääneen kirjoittamissaan kirjeissä, oikeastaan pelkissä fragmenteissa. Romaani koostuu episodeista, joissa kussakin on eri näkökulmahenkilö. Kohtauksittain etenevä kerronta keskittyy ihmissuhteisiin. Se on rehellisesti tunteellista, mutta ei silti päästä lukijaa helpolla.

Kaikkea kannattelee kieli, jossa on erehtymätön poljento. Se on sadunkertojan kaunista kieltä, vaikka aiheet ovat aikuisia. Käsitellään lasten ja vanhempien suhteita, aikuisen poissaoloa lapsen elämästä. Motoksi nousee Margareetan toteamus: ”Lapset eivät välttämättä ole ikuisia. Lapset eivät kestä mitä tahansa.”

Katariina on taitavan kirjoittajan esikoinen, jossa on selkeästi ainesta myös menestyskirjaksi.

TERHI HANNULA

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.