Tiistai 21.2.2017Keijo

Vapaus huumaa

• Patti Smith: Ihan kakaroita. Suom. Antti Nylén. WSOY 2010. 279 s.

Patti Smith (s. 1946) on ikäpolvensa tunnetuimpia taiteilijoita. Useimmat yhdistävät Smithin musiikkiin mutta hän on saavuttanut mainetta myös runoilijana ja valokuvaajana.

Havainnot vaikkapa Helsingin juhlaviikkojen konsertista viiden vuoden takaa todistivat Smithin olevan elämänsä kunnossa – ajattomien laulujen nainen otti yleisönsä välittömällä olemuksellaan ja tyhjentävällä läpileikkauksella tuotannostaan.

Odotukset ovatkin korkealla, kun Smith julkaisee omaelämäkerran – viime vuosina lähinnä Bob Dylanin vastaava teos on herättänyt yhtäläistä mielenkiintoa, käsitteleväthän molemmat kokemaansa tiettävästi ilman haamukirjoittajaa.

Tuoreeltaan suomennettu Ihan kakaroita (Just Kids, 2010) yllättää myönteisesti joka tapauksessa. Smith kertoo kasvamisestaan lapsuudesta lähtien ja ulottaa kirjansa 1970-luvulle. Myöhemmät tapahtumat on tiivistetty yhteen lukuun.

Määrätty yhteen

Smithin vaiheet nivoutuvat erottamattomasti Robert Mapplethorpe’iin, jonka kanssa hän lyöttäytyi yhteen pian muutettuaan New Yorkiin kesällä 1967.

Tulevan runoilijan ja rocklaulajan sekä valokuvaaja-taiteilijan suhde avautuu kirjassa romanttisena rakkaustarinana, joka muuttuu ystävyydeksi Mapplethorpen löydettyä homoseksuaalisuutensa, ja lopulta kääriytyy suruharsoon.

Kumppanin aids-kuolema 1989 oli raskas Smithille hänen uudesta perhe-elämästään huolimatta – sielujen yhteys säilyi loppuun saakka, alkoihan suhde alun perin kuin kohtalon sanelemana.

Kirja on samalla kehityskertomus, joka kattaa Smithin varhaisrunojen ja -albumien julkaisun, mutta päättyy rocktähteyden kynnykselle Bruce Springsteenin kanssa kirjoitetun Because the Nightin soidessa. Epilogi kirii vielä vuosikymmenen eteenpäin Mapplethorpen kuolemaan, joskin oleellinen on sanottu ennen sitä.

Miten minusta tuli minä -näkökulmasta avautuu elämän ja elämysten panoraama. Siihen sisältyy huikea määrä ihmisiä, kohtaamisia ja eroja – aistimuksia ja oivalluksia, jotka kiteytyivät sittemmin muun muassa lauluiksi.

Kosketus ajan takaa

Kirjassa on valokuvia sekä pariskunnasta että heidän töistään. Yhtä todistusvoimaista on tekstiin kudottu kulttuurihistoria: Jean-Luc Godardin Bande à part, Tim Hardinin laulut, sekä Bonnie ja Clyde, Arthur Pennin tulkinta nuorista kapinallisista yhdistivät Smithin, Mapplethorpen ja todellisuuden, jossa he elivät.

Kiehtova on sosiaalinen yhteisökin, jossa Smith tutustui aikalaisiin Janis JoplinistaWilliam S. Burroughsiin ja Andy Warholista Kris Kristoffersoniin – New York näyttäytyy taiteilijoiden tyyssijana, kaiken mahdollistavana mikrokosmoksena.

Kautta linjan tekstistä voi aistia Smithin äänen. Kerrottu kuulostaa vilpittömältä, käsittelee hän haltioitumista nuoren taiteilijan vapauden koitettua metropolissa tai esikoisensa adoptioperheeseen luovuttamisen herättämiä tuntoja.

Smithin kieli on yltäkylläistä ja havainnot valokuvamaisen tarkkoja. Antti Nylén on tavoittanut hienosti sävyrikkaan tekstin nyanssit suomennoksessaan, joka tuo yhtä aikaa lähelle sekä ihmiset että heidän aikansa.

MATTI KOMULAINEN

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.