Tiistai 22.5.2018Hemminki, Hemmo

Vakuuttavasti loitsiva Venho

Runoudella menee nyt hyvin, on ehditty jo julistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä. Johanna Venhon kolmas, aikuisille suunnattu runokokoelma Yhtä juhlaa on nimensä ironiasta huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen yhtä juhlaa lukea. Se jos mikä todistaa hyvin menemisen puolesta.

Venho on uudistanut ilmettään sitten vuosituhannen vaihteen, jolloin ilmestyi hänen toinen kokoelmansa Ilman karttaa . Se oli läpimurto runouden moniosaajalta, joka on muun muassa toimittanut Tuli&Savu -runouslehteä, esittää runojaan mielellään ja on kirjoittanut myös lapsille.

Tarinoita mitassa

Yhtä juhlaa -kokoelman alaotsikkona on runoelma, ja lyyrisen tarinallisesti runot etenevätkin. Mikä mielenkiintoisinta - ja osoituksena runorytmin murrosvaiheesta - Venho kirjoittaa runoja, joissa soivat mitalliset säkeet. Niitä solutetaan vapaan ja vapaasti mitallisen aineksen joukkoon. Näin myös aloitusrunossa, joka alkaa lennokkaasti trokeella: "Sylin vuoraan, peitän pään. / Ilta kietoo ikävään."

Runoelman mottona on kiteeläinen parantajan loitsu. Jotakin eheyttävää ja parantavaa on myös Venhon runoissa. Samantyyppinen lukukokemus ovat olleet itselleni myös Venhon edelliset.

Tunnelma syntyy venhomaisesta omaäänisyydestä, jossa yhdistyvät rytmiikan taitava hyödyntäminen ja runokuvat. Ne eivät ole perinteisiä metaforia, vaan perustuvat pikemminkin metonyymisille ketjuille ja tunnistettaviin konteksteihin. Näin esimerkiksi kevättä kuvataan hunajavalona ja voisulana, joka valuu pitkin kaulaa ja vatsaa. Runoelman lopussa palataan loitsuihin samannimisellä runolla.

Äitiys toisin

Jo aiemmista kokoelmista tuttu äitiyden teema nousee Venhon uutukaisessa mielenkiintoiseen valoon. Kun Venho aiemmin problematisoi raskauden aikaa ja sylilapsi-vaihetta, nyt äitiyden moninaisuus ja valtauttava puoli tulee esiin. Mitenkään yksiselitteisesti ei Venho ratkaise monia naisia vaivaavaa jaksamisen ja jaksamattomuuden kujanjuoksua. Huumoriakin jaksetaan pitää yllä, ja tämä sävy on sukua Aila Meriluodolle.

Venhon äiti alkaa uudelleen kaivata mennyttä nuoruuttaan, rakastumisen aikaa ja vapautta, mikä menetetään lopullisesti äidiksi ryhdyttäessä. Marginaalisuuksistakin on kyse, kun Venhon runossa kysytään "Ostaisitko tuolta naiselta käytetyn auton / tai ratsun, sijoittaisitko noihin suunnitelmiin, / takkuiseen tukkaan, pään ampiaispesään?" Ja niin on, että onni ja onnellisuus voi tuntua tukalalta tilalta, joka "paisui kuin taikina, kohosi / tiinuissa, vadeissa, saaveissa / alkoi kuplia, paukahdella, / painelin sitä ikkunoitten tilkkeeksi" ja niin edespäin. Kaipuu tulee kymmenen vuoden sykleissä, kuten toisaalla todetaan.

Metri kertaa metri on hiekkalaatikon koko, mutta siinähän on samalla katto auki taivaaseen ja mielikuvitteluun asti, kuten Venho oivaltaa. Arjen virta on täynnä runosuonia.

SIRU KAINULAINEN

• Johanna Venho: Yhtä juhlaa . WSOY 2006. 124 s.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.