Kirjat

Uudelleen suomennettu Don Quijote on kaikki romaanit yhdessä romaanissa

Ikuinen hidalgo uneksuu

Kirjat | Turun Sanomat 14.5.2013 03:33 |

Miguel de Cervantes: Don Quijote. Suomentanut: Jyrki Lappi-Seppälä. Runot: Jukka Koskelainen. WSOY 2013. 1027 sivua.

Outoahan se on, että 400 vuotta sitten julkaistu länsimaisen romaanikirjallisuuden ja kaikkien seikkailujen kantateos on metaromaani, siis romaani romaaneista. Se on siis kirja, joka kertoo siitä kirjallisuuden lajista, jonka se itse synnytti. Cervantesin Don Quijote on nyt suomennettu uusiksi sellaisella verbaalisella ilolla ja taidolla, että klassikko on taas moderni.

Cervantes (1547–1616) kirjoitti mahtiromaaninsa ritarieeposten ja veijariromaanien parodiaksi. Tosin noita kiertävien, aatelisneidoille urotyönsä omistaneiden väkivallan ammattilaisten edesottamuksista kertovia kertomuksia ei ole tapana pitää romaaneina sanan nykyaikaisessa mielessä. Ne olivat kaavaviihdettä, oman aikansa Bondeja ja Ramboja, kuten eräs tutkija sanoi. Cervantes loi lähes yksinään modernin romaanin lajityypin antamalla ironialle, kriittisyydelle ja rikkaalle ajankuvalle sekä kokemusmateriaalille sijan jättimäisessä, kaksiosaisessa seikkailussaan, jota ilman kertomataide ja -viihde eivät olisi aivan sellaisia kuin ne nyt ovat.

Cervantesin teos johti Fieldingiin, Balzaciin, Dickensiin, Flaubertiin, Dostojevskiin, Greeneen, Kunderaan, Austeriin ja Rushdieen. Nimiä ei ole valittu ihan sattumanvaraisesti. Kaikki ovat myös tietoisesti viittailleet Quijoteen. Milan Kundera on sanonut, että koko hänen tuotantonsa on sarja alaviitteitä Cervantesin teokseen. Tutkijat väittävät romaanin historian ylipäätään olevan. Gustave Flaubert lohkaisi osanneensa Quijoten ulkoa ”jo ennen kuin oppi lukemaan”. Vladimir Nabokov arvioi huvittavasti Don Quijoten olevan ”kauhistuttavan raaka”. Nabokovin Lolita on sittemmin havaittu Quijoten suoraksi jälkeläiseksi ironisia kerrostumia myöten.

Jotain erikoista siinä tietysti on, että yksi romaani näyttää sulkevan sisäänsä koko romaanin historian pikareskeista realismin ja modernismin kautta postmodernsmiin. Don Quijote ei ole vain kirja aiemmista kirjoista. Se on myös kirja tulevista kirjoista, suunnilleen kaikista niistä.

Musiikkiteoksia, oopperoita ja baletteja teoksesta on tehty 1700-luvulta saakka. Richard Straussin sävelruno Don Quixote ja Broadway-musikaali Man of La Mancha ovat tunnetuimpia. Elokuvatulkintojaan ovat tehneet Georg Wilhelm Pabst (1933), Grigori Kozintsev (1957), Robert Gavaldon (1973), Manuel Gutierrez Aragon (1991) ja Peter Yates (2000).

Parhaita ovat tietysti ne, joita ei edes tehty. Orson Welles yritti ja epäonnistui. Vuonna 1992 hänen avustajanaan toiminut eurotrashin nimimies Jesus Franco saatteli valmiista materiaalista jonkinlaisen tynkäversion, ja myös Terry Gilliam on yrittänyt saada omaa tulkintaansa aikaiseksi. Kaatuneen hankkeen vaiheista kertova dokumentti Lost in La Mancha (2002) on mainio. Howard Hawks olisi halunnut omaan versioonsa pääosaan Cary Grantin. Fellini kaavaili Quijoteksi Jacques Tatia.

Kokeellisemmilla teillä perintö loistaa. Don Quijote johti Laurence Sternen metaromaaniin Trisram Shandy ja hyvinkin suoraan 1900-luvun lopun postmoderniin romaaniin, joka oli niin tietoinen itsestään että sen on pitänyt nauraa sekä tekijälleen että lukijoilleen – ja tekstin tulvalle totta kai.

Espanjalainen kulttuurikriitikko Ortega y Gasset vertasi Don Quijotea metsään, sen syvyyteen, jota monet espanjalaiset eivät ole kyenneet tunnistamaan, kun he näkevät vain puut. ”Tuo kirjoista suurin”, ylistää Ortega ja sanoo, että Don Quijoten syvällisyys ja suuruus ovat kaikkea muuta kuin ilmeisiä.

Don Quijote ei ole vain seikkailija vaan sellainen seikkailija, joka on koko ajan tohkeissaan omasta seikkailemisestaan, jonka hän harhoissaan kuvittelee kotona ahmimiensa ritaritarinoiden kaltaiseksi voittojen sarjaksi. Harhainen päähenkilö tuntuu kovin nykyaikaiselta ilmiöltä, ja niin se onkin. Sen satiirikin tuntuu tuoreelta. Oppineisuuden esittäminen asiaproosassa oli yksi Cervantesin pilkan kohteista. Kvasitieteelliset sepustukset olivatkin sitten 1900-luvun kirjallisuuden vakiintuneita keinoja.

Kirjallisuudella on sellainenkin ominaisuus, josta ei paljon puhuta. Cervantes ehti elämänsä aikana kunnostautua Lepanton meritaistelussa sotasankarina, virua vuosia berberien panttivankina, kerätä kuninkaallisia veroja, istua vankilassa kavalluksesta ja toimia hallintovirkamiehenä ennen kuin hän 60-vuotiaana iski kirjalliseen kultasuoneen. Jotenkin sitä vain uskoo paremmin kirjailijaa, joka on tehnyt muutakin kuin kirjoittanut.

Don Quijote on loistelias panoraama espanjalaisen kulta-ajan kulttuurista ja renessanssiajasta, jossa luokkajako oli vankka samaan aikaan kun kristillis-juutalas-islamilaista vanhaa kulttuuria tuuletti uusi humanismin henki, jota Cervantesin teos hienosti myös edustaa ja toisaalta ennakoi.

Stephen Toulminin mukaan aito humanismi on tieteellisen ehdottomuuden vastaista. Se korostaa paikallista universaalin, tilannekohtaista säännönmukaisen, suullista kirjallisen ja ajallista ajattoman tietämyksen sijasta. Näistä Don Quijotekin elää.

Don Quijote on popkulttuurin ikoninen muotti. Ilman Quijotea ja hänen aseenkantajaansa Sanchoa ei olisi Majakkaa ja Perävaunua, Pekkaa ja Pätkää, Ohukaista ja Paksukaista. Ritarinrämän taistelu tuulimyllyjä vastaan on universaali kuva… no, taistelusta tuulimyllyjä vastaan, ihmisen ja illuusioiden hullusta suhteesta. Englannin kielessä ”quixotic”-sana kuvaa idealismia ja impulsiivista toimintaa vailla käytännön pohjaa ja onnistumisen mahdollisuutta. Urho Kekkonen kutsui hahmoa ”kaikkien maailmanparantajien prototyypiksi”. Don Quijote on nyt uudessa suomennoksessa – oikeammin – surullisen sijasta ”surkean hahmon ritari”. Ehkä tämä on kaikkien ihmisten kohtalo.

KARI SALMINEN

TSTV - uusimmat